Miten olet kärsinyt elämässäsi siitä että et ole hyvä puhumaan?

Olen miettinyt myös paljon miten saisi lapsestaan kasvatettua sosiaalisemman ja rohkeamman.

Kai se on vaan niin, että täytyy keskustella lasten kanssa paljon, kuunnella heidän mielipiteitään ja juttujaan, kysellä lisää, hyväksyä heidän tapansa ilmaista asioita, nauraa heidän vitseilleen ja ennen kaikkea olla kiinnostunut heidän asioistaan eikä vain välinpitämättömänä mutista että jaa jaa.

Kai ne on kaikki sellaisia tilanteita, joissa Pitää (tai "pitää") vetää jotain roolia eikä voi olla oma itsensä, eikä myöskään tunne niitä, joille puhuu eikä näin ollen voi luottaakaan heidän hyväntahtoisuuteensa?

Itselle vapaa-aika pahinta, ei ole ollut parisuhdetta ja vaikea löytää kavereita ylipäänsä. En vaan keksi puhuttavaa ihmisten kanssa :D

Työhaastattelut ja muut "pakolliset" ovat aina sujuneet ongelmitta.

Kaikki osaa puhua, paitsi autistiset/mykät

Joskus koen alemmuudentunnetta ja että olen jotenkin huonompi ja tyhmempi kuin muut, kun en osaa keskustella aiheesta kuin aiheesta. Toisaalta en myöskään osaa sellaista hyväntahtoista piikittelyä silleen "puskista", vaan mun pitää olla virittäytynyt siihen mielentilaan.

No olen työtön ja itseluottamus on miinuksella. Sosiaalisten taitojen harjoittelu on vaikeaa ilman töitä, ja toisinpäin.

Ala-asteelta asti jatkuva järkyttävä esiintymiskammo, en pysty esiintymään vieläkään 19-vuotiaana yksin luokan/koulun/minkä vaan edessä. Olen nyt opiskelemassa alaa jossa ei puhumistaitoja tarvita, yksi haaveammattini olisi nuoriso-ohjaaja mutta tiedän että tämän kammon kanssa siihen en pysty.

Small talkia osaan kuitenkin suht hyvin, jostain syystä vaan ahdistun jos vähänkään tulee sellainen tilanne että se muistuttaa esiintymistä.

Ei ole yhtään kavereita, eikä parisuhteita.

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 22:12"]

Ala-asteelta asti jatkuva järkyttävä esiintymiskammo, en pysty esiintymään vieläkään 19-vuotiaana yksin luokan/koulun/minkä vaan edessä. Olen nyt opiskelemassa alaa jossa ei puhumistaitoja tarvita, yksi haaveammattini olisi nuoriso-ohjaaja mutta tiedän että tämän kammon kanssa siihen en pysty.

Small talkia osaan kuitenkin suht hyvin, jostain syystä vaan ahdistun jos vähänkään tulee sellainen tilanne että se muistuttaa esiintymistä.

[/quote]

Niin ja korkeakouluun hakeminen epäilyttää tämän takia myös, kun joutuisin siellä väkisin pitämään esitelmiä ynnämuuta. 

Töissä usein asiakaspalvelussa kärsin, tiedän ettei puheeni ole riittävän selkeää ja sujuvaa. Takeltelen, etsin sanoja ym. Perusjutut menee mutta teen myyntityötä, pitäis olla vakuuttavampi tämä ulosanti. En osaa myöskään mitään sutkautuksia. Oon joko hiljaa tai sitten puhun vaan asiaa.

Mua raivostuttaa kun mun puheen päälle puhutaan, ja sitten se asia ei ole edes tärkeä. Tulee kauhea myötähäpeä aina.

Olen kärsinyt kaikin tavoin. En saa ilmaistua älyäni nopeissa tilanteissa, minut tulkitaan usein väärin, minulle selitetään itsestäänselvyyksiä, olen mumiseva ja tylsästi puhuva, minua ei jakseta kuunnella ellen vitsaile. Verbaalinen keskiälyinen ja -lahjainen ihminen pärjää parhaiten tässä maailmassa. Minä tulen parhaiten toimeen empaattisesten ja keskivertoa älykkäämpien ihmisten kanssa, jotka ovat kärsivällisiä kanssani ja näkevät muminani läpi, kuuntelevat ja jaksavat odottaa kunnes saan mutistua mielipiteeni kokonaisuudessaan. Heidän seurassaan pystyn hengittämään, muiden kanssa kommunikointi on yhtä tuskaa. Lyhennettynä, minut siis leimataan tyhmäksi tai vähintäänkin oudoksi.

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 22:16"]

Mua raivostuttaa kun mun puheen päälle puhutaan, ja sitten se asia ei ole edes tärkeä. Tulee kauhea myötähäpeä aina.

[/quote]

Uh! Tiedän tunteen! Kerrassaan loukkava että,joku pitää omaa asiaansa niin paljon tärkeämpänä,että puhuu toisen päälle.Mulla ei oo koskaan nii tärkeää asiaa,että jaksaisin huutaa omaa asiaani muiden päälle.

Mä olen varmaan joku mutantti. Kahden kesken puolituttujen kanssa en ole yhtään sulava keskustelija, mutta kun puhun ns. julkisesti yleisölle, olen kuulemma karismaattinen ja vaikuttava puhuja.

Uusien ystävyyksien solmiminen ei ole yhtään helppoa, koska olen kaukana parhaimmastani kahdenkeskisissä tilanteissa. 

Sosiaalisiin suhteisiin on vaikuttanut suuresti. Olen nyt kolmekymppisenä "luovuttanut" sen suhteen, että ikinä voisin olla se sosiaalinen ja puhelias ihminen, joka haluaisin olla. Puhuminen on vaan niin vaikeata! En ymmärrä miten muilla puhe vaan soljuu ilman ongelmia. Itse takeltelen, unohdan mitä olin sanomassa, puhun hermostuksissani ihan puutaheinää yms. Lisäksi en osaa kunnolla keskittyä siihen mitä vastapuoli sanoo, kun mietin miten saisin muotoiltua seuraavan ymmärrettävän lauseen, joten en ole varma mitä toinen sanoi/ei sanonut, enkä uskalla tehdä kysymyksiä, kun en tiedä oliko niistä kenties juuri puhetta. Olen aina kärsinyt hajamielisyydestä eikä ajatukset pysy kunnolla kasassa, jos en oikein keskity. Haluaisin enemmän ystäviä, mutta kukapa jaksaa tällaista "juttukumppania". Itsetunto on aika pohjamudissa ja koen usein olevani ihan turha.

En saanut sitä puolisoa jonka halusin kun en saanut suutani ajoissa auki

Osasin ennen puhua. Silloin sitä ei tajunnut, kuinka paljon se helpottaa elämää. Nyt kun olen sairastunut mt-ongelmiin, niin taito puhuakin on heikentynyt. En vaan enää pääse samalle aaltopituudelle muiden kanssa, vaikka yrittäisin pinnistää. Muut huomaa kyllä, että puhe ei tule luonnostaan.

[quote author="Vierailija" time="25.08.2015 klo 22:24"]

Sosiaalisiin suhteisiin on vaikuttanut suuresti. Olen nyt kolmekymppisenä "luovuttanut" sen suhteen, että ikinä voisin olla se sosiaalinen ja puhelias ihminen, joka haluaisin olla. Puhuminen on vaan niin vaikeata! En ymmärrä miten muilla puhe vaan soljuu ilman ongelmia. Itse takeltelen, unohdan mitä olin sanomassa, puhun hermostuksissani ihan puutaheinää yms. Lisäksi en osaa kunnolla keskittyä siihen mitä vastapuoli sanoo, kun mietin miten saisin muotoiltua seuraavan ymmärrettävän lauseen, joten en ole varma mitä toinen sanoi/ei sanonut, enkä uskalla tehdä kysymyksiä, kun en tiedä oliko niistä kenties juuri puhetta. Olen aina kärsinyt hajamielisyydestä eikä ajatukset pysy kunnolla kasassa, jos en oikein keskity. Haluaisin enemmän ystäviä, mutta kukapa jaksaa tällaista "juttukumppania". Itsetunto on aika pohjamudissa ja koen usein olevani ihan turha.

[/quote]

Minullakin on tällaisia tuntemuksia. Toisinaan tuntuu niin kuin olisin jostain toiselta planeetalta...

Niin tutun kuuloisia juttuja! Mua kans usein vaivaa alemmuuskompleksi ja tuntuu että ihmiset pitävät jotenkin yksinkertaisena tai tyhmänä, kun puhun kömpelösti, enkä saa ilmaistua itseäni kunnolla.

Lapsena olin kyllä kova puhumaan, jossain vaiheessa, muistaakseni lukiossa huomasin että en tuosta noin vaan keksikään puhuttavaa ihmisten kanssa. Esitelmiä varten piti valmistautua tosi huolellisesti, koska en osannut spontaanisti puhua mitään, menin lukkoon.

Korkeakoulussa olin "se hiljainen" luokassa, kun en koskaan uskaltanut avata suutani ellei joku varta vasten kysynyt minulta jotain. Häpesin itseäni, mutta en osannut tehdä mitään asialle. Tuntui siltä että sitten joskus harvoin kun avasin suuni, kaikki hiljenivät katsomaan että mitä sieltä mahtaa oikein tulla, ja sitten menin entistä enemmän lukkoon. Näin siis vielä nykyäänkin monissa tilanteissa. Mutta ihan lohduttavaa tietää että en ole ainoa! En tunne muita samanlaisia ainakaan kovin läheisesti.

-ap

Ei ole työpaikkaa eikä ystäviä uudella paikkakunnalla.