Lue keskustelun säännöt.
Onko itsemurha ainut vaihtoehto?
22.08.2015 |
Itken, tänään siis "parempi" olo, että edes pystyy itkemään. Mutta sekin kyllä opamoxin avulla. Opamoksikin auttoi vain sen verran, että pystyn itkemään.
Tunnen itseni maailman hylkiöksi, tunnen, että mun tulevaisuus on yhtä tuskaa, samoin kuin muistelen mun menneisyyttä. Välillä kun olen tosi epätoivoinen, niin käännyn Jumalan luo ja pyydän apua, itken ja pyydän helpotusta, mutta sitä ei ole tullut. Hylätyksi tulemista yksi toisensa perään koko elämäni.
Ainut, millä saan itseni välillä rauhoittumaan on mielikuvaharjoittelu. Kuvittelen kuolevan ja suunnittelen itsemurhaa, mikä tuo jonkunlaisen lohdun hetkeen. En kuitenkaan voi sitä tehdä, mitä mun läheisille tapahtuisi? Minulla on maailman ihanin poika (josta en osaa nauttia), mitä se tekisi hänelle? On mies, jonka kansa elän mutten taida enää rakastaa häntä, vaikka hän onkin tosi hyvä mies. sielussani on niin iso reikä että siihen sattuu koko ajan. Kaipaan jotenkin rakkautta ja kiihkosta, mutta sitähän ei tule. Alan uskomaan, että olen sen kaiken ansainnut ja niinä hetkinä vihaan itseäni entistä enemmän ja puran sen kaiken itseeni. Toisaalta välillä vain sanon, että mun tunteilla ei kertakaikkia ole väliä, sillä olen vain mitätön paska 7 miljardin ihmisten joukossa.
Voisin jatkaa listaa tuntemuksista loputtomiin mutta tuskin jaksatte lukea sitä.
Onko kukaan koskaan päässyt tästä suosta? Kaipaisin niin neuvoja ja vertaistukea.
Kommentit (7)
No täältä ei kannata hakea vertaistukea tai mitään muutakaan, mene vaikka tukinettiin
Lääkäriin voisit myös mennä. Jos siis et saa mitään "hoitoa" vielä Opamoxin lisäksi. Enkä kyllä suosittele vetämään sitäkään jatkuvasti, mutta sen varmaan tiedätkin? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen päässyt. Monta kertaa. Olen bipo ja masennusjaksoina itsemurha pyörii mielessä. Aina niistä olen selvinnyt. Niin sinäkin selviät.
Kannattaa tsekkauttaa myös, että kaikki on fyysisesti kunnossa (verikokeet). Suomessa lipsahtaa niin kovin helposti masentuneen kirjoihin, itsekin olen saanut hyödyttömän diagnoosin ja syönyt turhaan sitalopraamia. Kunnes paljastui kilpirauhasen vajaatoiminta. Nyt on oikea lääkitys ja ongelmat alkaa pikku hiljaa helpottaa.
Vaikka sulla ei olisi vajaatoimintaa, voi olla muuta häikkää. Huolehdi d-vitamiinin saannista ja yritä päästä liikkeelle, vaikka lenkille. Se kannattaa, parantaa oloa varmasti jos vaan pystyt lähtemään. Yksi tärkeä juttu myös on säännöllinen päivärytmi. Rauhoittavista pitäisi jotenkin päästä eroon ja jos unen puute vaivaa, melatoniinia mieluummin kuin rauhoittavia. Onko sinulle ketään ystävää, joka voisi olla tukena?
Tiedän tuon olon jossa velloessa tuntuu, että pitäisi kuolla eikä kyse ole mistään fyysisestä häiriöstä tai liikunnanpuutteesta. Ei varmasti olekaan, mutta oikeasti noista ehdottamistani voi löytyä se astinlauta, jolla pääset pois tuskasta.
Minun mielestäni se on sinun päätös.
Se ei ole ainoa valinta
mutta...
itsemurha on valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole lasta eikä miestä, ei tule ikinä olemaankaan. Ei tule myöskään ikinä olemaan mitään työtä. Mulle se on oikeesti ainoo vaihtoehto mitä on olemassa.
Lopeta itsesäälissä vellominen ja vaikka nyt tuntuu pahalta, niin kyllä se siitä, tiedän sen. Aika parantaa. :-)