En ymmärrä miten jotkut vuosikaupalla jahtaa "elämänsä" miestä

No mikä olisi vaihtoehto?

Vierailija kirjoitti:

No mikä olisi vaihtoehto?

Julista 36-vuotiaana "En koskaan löytänyt elämäni miestä/naista, nyt luovutan" ja sitten muuta erakoksi vuoren huipulle yksinäisyyteen mietiskelemään ihan muita asioita.

Itse jahtasin yhtä miestä, joka suhteessa osoittautui huonoksi. Nyt taas eromme jälkeen mies jahtaa mua. Turhaa ja hullua hommaa.

Jahtaaminen ei vaan toimi. Oikea tulee kyllä vastaan kun sitä ei odota

Palliface kirjoitti:

Jahtaaminen ei vaan toimi. Oikea tulee kyllä vastaan kun sitä ei odota

Ei aina, olen lakannut etsimästä ja odottamasta mitään, mutta olen ollut yksin kohta 9 vuotta. T. Keski-ikäinen nainen

Siksi se onkin 'elämän' mies 😊

Kun tulee kaapista ulos oikean miehen löytyminen tulee todennäköisemmäksi.

YLEllä oli tossa muutama kuukausi sitten ohjelma päälle satavuotiaasta mummosta että se ei ole koskaan ollut miehen kanssa kun kukaan ei tullut häntä hakemaan kotoa.

Sitä unelmien prinssiä odotellen...

kyllä elättäjämiestä kannattaa jahdata vuosikaupalla

Mut haettiin kotoa tarvinut tikkua ristiin laittaa.

Siis jahtaa ja stalkkaa jotain tiettyä henkilöä, joka ei ole kiinnostunut sinusta vai tavoittelee epätoivoisesti epärealistista unelmaa, jota ei edes ole olemassa?

Palliface kirjoitti:

Jahtaaminen ei vaan toimi. Oikea tulee kyllä vastaan kun sitä ei odota

Ei kaikki ihmiset löydä ikinä ketään, ja monet tottuu huonoon suhteeseen. Ei läheskään kaikille tule "oikeaa" vastaan koskaan.

Siksi, että silloin ei saa ketään. Jotkut ihmiset pitävät ihastuneena olemisesta, mutta eivät halua oikeaa suhdetta.

Itselläni ei ole aikaa haaskattavaksi mihinkään jahtaamiseen. Aion elää senkin aikaa.

Ainakin minulla on vain tämä yksi elämä enkä totisesti aio käyttää sitä mihinkään epätoivoiseen miehenmetsästykseen. Järjettömyyksien huippu. 

Sama koskee tietysti naisenmetsästystä.

Miten voi olla että ihmisellä ei ole mitään muuta sisältöä elämässä kuin pakkomielle löytää joku? 

Minulla on valtavasti asioita jotka haluaisin kokea ja nähdä ja tehdä, aika ei tule riittämään kaikkiin niihinkään.  On todella sääli jos oma onni ja elämänilo on kiinni toisessa ihmisessä. Kyllä se täytyy omasta itsestä löytää, sen hyvän kumppanin osuminen kohdalle on sitten bonusta mutta jos ei osu elämä on silti valtavan suuri ja rikas ja monipuolinen. Asennekysymys.

Ja kun mitään takuita ei anneta että se toinen sitten pystyy antamaan sen onnen, tai edes jää siihen rinnalle. Saduissa niin käy, oikea elämä on raadollista, ikävä kyllä. Unelmat särkyy ja mitä jää jäljelle kun kaiken on rakentanut niitten varaan?

Elän sinkkuna ja elänyt jo muutaman vuoden. Mitään hätää minulla ei ole, ja päin vastoin olen hyvinkin tarkka kenet elämääni kelpuuttaisin jos sen tekisin. Sinkkuvuosina sitä on oppinut sen verran mukavuudenhaluiseksi ettei mihinkään vääntöön kovin helposti lähde. 

Mun mielestä ainakin puolet suunnilleen oman ikäisistä naisista on ollut luonteeltaan ja ulkonäöltään miellyttäviä ja joiden kanssa voisin kuvitella eläväni loppuelämän yhdessä. Se on lähinnä sitten vain tuurista kiinni kuka lopulta valikoituu puolisoksi. En tosiaan ymmärrä myöskään jos etsimisessä menee vuositolkulla aikaa, koska suurin osa meistä ihmisistä on kuitenkin hyviä tyyppejä.

Eri asia on tietty jos pitää siitä puolison etsimisestä (sinkkuelämästä). Ehkä varsinkin vanhemmille sukulaisille ei jaksa hehkuttaa sinkkuna olemisen autuutta ja on vain helpompi todeta "etsivänsä puolisoa" vuodesta toiseen.

M43

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mikä olisi vaihtoehto?

Julista 36-vuotiaana "En koskaan löytänyt elämäni miestä/naista, nyt luovutan" ja sitten muuta erakoksi vuoren huipulle yksinäisyyteen mietiskelemään ihan muita asioita.

Tai jonnekin luostariin.

eri

Varsinkin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan seurustelleet, saattavat omata aika voimakkaan ja epärealistisen haaveen täydellisestä kumppanista.

Kumppani on huomattavasti helpompi valita kun tietää mitä hakee eli on joskus elänyt yhdessä jonkun kanssa ja oppinut yhtä sun toista itsestään ja parisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ainakin puolet suunnilleen oman ikäisistä naisista on ollut luonteeltaan ja ulkonäöltään miellyttäviä ja joiden kanssa voisin kuvitella eläväni loppuelämän yhdessä. Se on lähinnä sitten vain tuurista kiinni kuka lopulta valikoituu puolisoksi. En tosiaan ymmärrä myöskään jos etsimisessä menee vuositolkulla aikaa, koska suurin osa meistä ihmisistä on kuitenkin hyviä tyyppejä.

Eri asia on tietty jos pitää siitä puolison etsimisestä (sinkkuelämästä). Ehkä varsinkin vanhemmille sukulaisille ei jaksa hehkuttaa sinkkuna olemisen autuutta ja on vain helpompi todeta "etsivänsä puolisoa" vuodesta toiseen.

M43

Helppoahan se on keskimääräiselle mukavalla tyypille, joka hakee yhtälailla keskimääräistä mukavaa tyyppiä. Vähän niinkuin keskimääräisen vartalon omaavalle on helppoa mennä kauppaan ja valita sellaiset vaatteet joista sattuu tykkäämään, kun 90% valikoimasta on sopivia. Sivussa voi ihmetellä hieman pidemmän tai erimallisen kaverin kranttuutta, kun ei millään löydä sopivia housuja.

Vierailija kirjoitti:

Varsinkin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole koskaan seurustelleet, saattavat omata aika voimakkaan ja epärealistisen haaveen täydellisestä kumppanista.

Kumppani on huomattavasti helpompi valita kun tietää mitä hakee eli on joskus elänyt yhdessä jonkun kanssa ja oppinut yhtä sun toista itsestään ja parisuhteesta.

Entä jos ei koskaan ratkaisevassa vaiheessa ole elänyt toisen kanssa, vaikka olisi halunnut? Ei sopiva ja kasvattava parisuhde automaattisesti ole kaikkien saatavilla. Yksi ongelma varmasti on se, että kaikki ihmiset eivät osaa käsitellä tunteitaan tai vuorovaikuttaa sosiaalisesti tarpeeksi hyvin. Jos noiden taitojen omaksuminen on jäänyt vähäiseksi lapsuudessa/nuoruudessa, niin muiden kiinnisaaminen on aika suuri tehtävä ja vaikeuttaa sen parisuhteen löytämistä entisestään.

Koska elämän mies on oma vastinkappale ja kuka vain perus mukava mies ei ole sitä. Jälkimmäisen kanssa eläminen on lopulta yksinäistä.