Kun häät eivät ollutkaan elämän onnellisin päivä..

Minulla ja miehelläni oli alkukesällä häät, joihin oli kutsuttu perinteisesti sukulaisia ja ystäviä. Häät eivät olleet mitkään erikoiset, mutta tarkasti mietityt. En kokenut stressaavani niistä, koska halusin hyvän olon ja rentouden välittyvän, enkä tahtonut olla kireä morsian.

Hääpäivä koitti ja kaikki alkoi hyvin. Jaksoin olla koko päivän iloinen ja rento ja juhla sujui mielestäni silloin hyvin. Jälkeenpäin kuitenkin minuun iski masennus. Mieheni ei osallistunut juurikaan häiden järjestälyihin ja koko hääpäivä meni hänen ehtojensa mukaisesti. Häävalssia ei enään kerrattu, koska hän ei halunnut.

Vaikka en häistäni odottanut juuri mitään niin silti ne olivat minulle alitajuntaisesti se viimeinen iso juhla. Odotin isäni puhetta, mutta tiesin ettei hän ole puheihmisiä niin en sitä häneltä vaatinut. Ainoat ketkä puhuivat häissä oli mieheni puolelta ja niissä puheissa minua ei edes mainittu. Jälkeenpäin tunsin itseni aivan ulkopuoliseksi omissa häissäni. Tuntui, ettei kenelläkään ollut mitään hyvää ajatusta minusta vaan kaikki kohdistui vain mieheeni. Ja tämä tunne vain jatkuu ja jatkuu.. Näin iltaisin mietin edelleen asiaa ja tulee pahamieli. 

Kaikki isot elämäntapahtumat ovat olleet minulle vaisuja. Lapseni syntymästä perheeni ei edes onnitellut, valmistujaisiani ei pidetty. Hääni järjestin sitten itse, mutta jotenkin ne toivatkin minulle vain surullisen mielen...