Mitä te muut 42-vuotiaat mietitte?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeisimpänä äsken mietin, että on tää, kun ykskaks moni oma tuttava on tullut isovanhemmaksi ja , että toivottavasti minäkin saan sen kokea. 

Apuaaa. Musta tuntuu että oon ihan eri sukupolvea. Omat lapset vasta 4 ja 6 :D

Kyllä sä olet ihan samaa sukupolvea. Tässä iässä on tosi suuria eroja elämäntilanteissa, toisilla ovat lapset aikuisia ja toisilla vasta tekeillä. :)

Eri

Ap:n teksti voisi olla melkein mun kirjoittama. Samoja ajatuksia. Sukulaisia ei juurikaan ole ja olen periaatteessa suvun vanhin ja se tuntuu yksinäiseltä ja ehkä vähän epäreilulta. En löydä juuriani enää mistään. Lapseni ovat jo aikuisia, omillaan asuvia. Puoliso löytyy.

Päivät vain lipuvat toistensa ohi ja mistään en saa kiinni. Kiinnostun kaikesta ja en mistään. En kuitenkaan ole mitenkään masentunut vaan lähinnä kyyninen. Saan kuitenkin pieniä iloja vaikka Netflixistä tai pelaamisesta.

Vähän tällaista kaikki on paskaa paitsi kusi-meininkiä.

N42

Voisiko olla, että ihminen elää liian pitkään nykyään? Joskus aiemminhan elinajanodote on ollut suunnilleen tuo 40 vuotta, nykyään eletään kaksi tai kolme kertaa pidempään. Sen lisäksi nykymaailma on niin täynnä kaikkea ärsykettä joka suunnasta, melkein kaiken saa nenänsä eteen ruudulle mitä maailmassa on nähtävää, ilman että tarvitsee välttämättä edes ulos lähteä. Ennen nähtiin oma pieni kylä ja ehkä joskus käytiin kylässä jossain isommassa kirkonkylässä.

Eli tuleeko nyt jo nelikymppisenä vähän sellainen olo, että kaikki alkaa olla nähty?

Olen onnellinen tänään. Vihdoin aurinko paistaa, kevät tulee. Minulla on ihana lapsi, ja asiat hyvin. Voisin itkeä onnesta.

Elämäni on täynnä katumusta, häpeää, pelkoa, turhautumista ja vihaa. En ymmärrä mistä tämän ikäiset saavat voimaa elämään, kun ainakin itselläni vuosi vuodelta kaikki menee vain huonompaan suuntaan. Tietenkin multa puuttuu ne keski-ikäisten elämän peruspilarit eli työ, raha, perhe, ura ja ihmissuhteet. Kymmenen vuotta sitten mulla oli vielä terveys, mutta nyt ei ole sitäkään joten en ole enää vuosikausiin kokenut juuri minkäänlaista iloa tai onnellisuutta elämässäni enkä usko, että tulen niitä enää kokemaankaan. Olen yksin, olen toivoton ja olen lähellä luovuttamista.

Olisin valmis kuolemaan. Odotan vanhempieni perintöä. Lapset myös tarvitsevat minua.

Eniten olen miettinyt työelämää. Jotenkin alkaa olla jo aika lopussa, mutta sitähän on kuitenkin vielä yli puolet jäljellä. Toistaiseksi jaksanut ihan hyvin, mutta tuntuu jotenkin aika loputtomalta.

Toiseksi olen miettinyt lapsia. Elämä ollut tähän saakka biletystä, matkustelua ja harrastuksia. Pitäisikö jo aatella lapsien hankintaa? Tyttöystävä on nuorempi ja sen osalta kysymys on tulossa ajankohtaiseksi. Ehkä myös se naimisiinmenokin.

Fyysinen suorituskyky on viime vuosina romahtanut, vaikka olen treenannut paljon. Treeni ei pure. Onko syynä 42, ylirasitus vai joku sairaus? Se myös huolettaa.

M42

Ehkä tossa n. 40v kieppeillä tapahtuu, joku muutos. Ehkä hormonitasapainossa, ehkä se, että ollaan loppusuoralla. Puoli elämää meni jo. Tavallaan pitäisi tehdä metamorfoosi, uudeksi versioksi, mutta miksi ja millä voimilla. Tuntuu loputtomalta selviytymistaistelulta, monella rintamalla.

Tässäkö tää oli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viimeisimpänä äsken mietin, että on tää, kun ykskaks moni oma tuttava on tullut isovanhemmaksi ja , että toivottavasti minäkin saan sen kokea. 

Apuaaa. Musta tuntuu että oon ihan eri sukupolvea. Omat lapset vasta 4 ja 6 :D

Kyllä sä olet ihan samaa sukupolvea. Tässä iässä on tosi suuria eroja elämäntilanteissa, toisilla ovat lapset aikuisia ja toisilla vasta tekeillä. :)

Eri

Mäkin kiinnitin samaan huomiota. Toisilla pieniä lapsia tai haaveilevat siitä ekasta ja toiset taas tulleet jo isovanhemmiksi. 😁 Erikoinen ikä.

Sitä, että tekisikö vauvan.

Mietin sairaita vanhempia, omaa rapistuvaa mielenrerveyttä ja muita fyysisiä sairauksia. Listalla on myös lapseni ja huoli firmasta. Maailman tilannekaan ei helpota oloa.

Sen sijaan iloa tuo uusi parisuhde, vanhat ja uudet harrastukset. Ja tietysti ne lapset.

Puolessa välissä ollaan ja olen viimeiset 20 vuotta kasvanut tietoisesti omaksi persoonaksi ja viimeiset 5 vuotta olen etsinyt seksuaalisuuttani. Se on ollut hävettävää ja kivuliasta. Alan pikkuhiljaa hyväksyä itseni ja sitä kautta tullut myös kokemusta ja itsevarmuutta, että alan nauttia elämästä kaikista kärsimyksistä huolimatta.

Sitä että mun mies on rasittava. Se on todella raskas tyyppi. Mietin miten haitallista sen käytös on lapsille. Olisiko parempi erota? Entä jos eroaisi, miten se vaikuttaisi lapsiin?

On oikeasti ilkeä ja vähättelevä. Jyrää kaikki. Väittää perättömiä asioita totena.

Toivoisin oikeestaan, että se jättäis mut. Mun ei tarvitsis tehdä päätöstä asiasta.