Kokemuksia yksin asumisesta alaikäisenä

Koita löytää itsellesi kavereita ja seuraa. Kaikki uusi on stressaavaa, vaikka olisi kyse ihan hyvästäkin muutoksesta. Etsi joku mukava harrastus ja mahdollisimman paljon puuhaa kotiin. Skypetä kotiväen kanssa. :)

Keksi tekemistä. Lue kirjoja, katsele elokuvia, käy lenkillä, opiskele. Älä istu paikallasi kämpässäsi niin, ettei ole muuta tekemistä kuin ikävöidä.

Niin, ja tuo vaihe menee ohi parissaa kolmessa viikossa. Sitten elämä asettuu uomiinsa, kun löydät sitä tekemistä.

Itse nautin olostani. Sain sisustaa pikkukotini mieleisekseni. Aina tavarat oli siellä mihin olin ne laittanut. (meitä oli iso perhe). Tiesin että koti on ja voin mennä sinne milloin haluan takaisin. Sieltä sain henkisen turvan. Nautin omasta itsenäisestä elämästä niin pajon että en palannu koskaan asumaan kotiini. Mutta kävin ja käyn edelleen säännöllisesti heidän luonaan. Nyt omillani jo 45v.

Muutin omaan asuntoon, kun olin 16 v. En mihinkään asuntolaan vaan ihan tavalliseen kerrostaloyksiöön. En muista kokeneeni yksinäisyyttä tms., olin vain tyytyväinen päästessäni pois karmeasta lapsuuden kodistani.

Kavereita kävi paljon, kun olin ainoa sen ikäinen, joka asui omassa kämpässä. Muistan, että tykkäsin kokkailla paljon, mutta siivoamaan rupesin kunnolla vasta, kun sen aikainen ihastukseni (vanhempi heppu) sanoi lattialla pyörivät villakoirat nähtyään, että voisin siivotakin joskus.

Kun en itse koskaan ikävöinyt perhettäni, en osaa oikein muuta sanoa kuin, että ei kannata jäädä kotiin itkemään ikääväänsä. Harrasta ja kun pitää opiskella, niin mene kirjastoon. Koita löytää ystäviä. Ja niin kulunut sanonta kuin se onkinkin, niin totta on, että poissa silmistä, poissa mielestä eli ikävä kyllä helpottaa. Tämän olen huomannut parisuhteissani.