Kumpi on pahempi (vanhempien menettäminen)

Itse ajattelen, että ehkä paras, jos on voinut jotenkin varautua, mutta en kyllä toivo heille mitään vuosikausien sänkypotilaana oloa.

Isäni kuoli äkkiä ja odottamatta, tosin ei ollut vielä iäkäs. Äiti on nyt hiipunut hitaasti alzheimeriin viitisen vuotta, ja voin kyllä sanoa että sitä en toivoisi kenellekään. Isän lähtö, vaikka olikin järkytys, oli kivuton ja myös hänelle itselleen parempi, hänelle olisi ollut sietämätöntä olla vuodepotilaana ja vaihtuvien hoitajien autettavana.

Mielummin nopeampi lähtö. Äitini kuihtui hitaasti noin 20 vuotta, ja dementoitui täydellisesti. Oli todella hankalaa aikaa sekä hänelle (painajaisen tapaisia pelottavia ajatuksia, aivan tuulesta tempaistuja, hereilläoloaikanakin, ja sen mukaista vihaista käyttäytymistä) että meille.

Isä kuoli 25 vuotta ennen äitiäni lyhyen sairauden jälkeen. Suru oli murtaa sydämet kun niin nuorena kuuskymppisenä lähti, mutta kaiken kaikkiaan - parempi.

Jos ihminen on yli 80, ei se kuolema enää aivan täydellisenä yllätyksenä tule, vaikka olisi nopeakin. Tai ei ainakaan pitäisi tulla. Minä toivon kaikille, myös itselleni äkkilähtöä. Ei se ole elämää kitua sairaalasängyssä vuosikausia. Ja joku dementia on valtava riesa ja huoli arjessa omaisille, jos nyt tämmöinen pragmaattinen näkökulma sallitaan.

Samaa mieltä edellisten kanssa. Olen tavallaan kokenut molemmat, vaikka toinen vanhemmistani on vielä elossa.

Dementoituneen vanhuksen seura ei ole hääppöistä. Kuitenkin sitten on koko ajan huono omatunto omista ajatuksista ja siitä, ettei ole tarpeeksi läsnä.

Kun itse on jo aikuinen, niin omista vanhemmista luopuminen kuuluu normaaliin elämänkulkuun. Sen kuuluu olla juuri niin, että lapsi hautaa vanhempansa eikä toisinpäin. Joten yllätyksenä tuleva kuolemakaan ei ole maailmanloppu ja siitä selviää kyllä.

Kuolevat miten kuolevat. Ei elämä ole peliä, jossa on vaihtoehtoja.

Isä kuoli 85v Parkinsonin loppuvaiheisiin. Loppukuukaudet olivat niin kamalat kehon pettäessä että kaikki toivoimme aikaisemmin äkkilähtöä tuon sijaan. Äiti ei vielä niin vanha ole,mutta kamalampaa on jos hänkin joutuu kärsimään äkkilähdön sijaan.

Ei muistisairaudet oo ihmiselle itselleen raskasta, hän ei todellakaan ymmärrä omaa käytöstään, läheisille se voi olla haastavaa varsinkin jos he ovat itse vastuussa muistisairaasta esim omaishoitajana.

Vierailija kirjoitti:

Ei muistisairaudet oo ihmiselle itselleen raskasta, hän ei todellakaan ymmärrä omaa käytöstään, läheisille se voi olla haastavaa varsinkin jos he ovat itse vastuussa muistisairaasta esim omaishoitajana.

No kyllä se ihmiselle itselleen on raskasta, jos koko elämä on pelkkää pelkoa, hämmennystä ja vihaa (myös unet). EI se, ettei ymmärrä käytöstään, merkitse sitä, etteikö se pelko tai viha olisi ihan yhtä todellinen.

Nopea parempi musta.