Lue keskustelun säännöt.
Lapsen saaminen on suuri vapaudenriisto
06.03.2022 |
Olen tässä viime päivät ajatellut, että suurin kriiseilyni lastensaannin jälkeen liittyy minulla siihen että koen että vapauteni on lopullisesti mennyt.
Olen 30v nainen ja Olen aina halunnut lapsia. Minulla on nyt lapset 5v ja 2v. Esikoisen synnyttyä koin aivan valtavaa ahdistusta siitä että enää koskaan en voi mennä ovesta ulos esim lenkille, kauppaan tai yhtään mihinkään raahaamatta lasta mukaani. Lapsillani on myös isä joka toki huolehtii lapsista reissujeni ajan mutta joka ikinen kerta tietysti kummankin menot täytyy sopia lasten hoidon kannalta.
Tuo ahdistava ajatus on tässä vuosien myötä hieman lieventynyt mutta kyllä silti joka päivä haaveilen ja kaipaan aikaa ilman lapsia. Niin huoletonta ja helppoa.
Onko muilla ollut tällaista? Ja miten ajatuksesta pääsee irti? Entä minkä ikäiset lapset menevät jo paljon omissa menoissaan eivätkä jatkuvasti tarvitse vanhemman valvontaa?
Kommentit (13)
Vierailija kirjoitti:
Miksi teit toisenkin lapsen?
Siis en selventänyt että rakastan lapsiani toki yli kaiken ja minulla on harrastuksia ja käyn töissä lastenhoidon lisäksi. Koen että nyt perheeni on kokonainen ja todella halusin toisenkin lapsen. Silti tuo ahdistus vaivaa minua tasaisesti. Mietinkin onko normaalia. T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se siitä, muutaman vuoden päästä pääset taas lähtemään ovesta ihan itseksesi, ei lapset perään huutele. Pari vuotta lisää, niin teinit suorastaan karttavat seuraasi.
Tunne on tuttu. Mutta muista että muutaman vuoden päästä he jo selviää hetken keskenään. Ja siitä muutama vuosi, ja he ovat aina liesussa kavereitten kanssa. Tuo pikkulapsiaika on vain lyhyt hetki ja väliaikaista.
Vierailija kirjoitti:
Tunne on tuttu. Mutta muista että muutaman vuoden päästä he jo selviää hetken keskenään. Ja siitä muutama vuosi, ja he ovat aina liesussa kavereitten kanssa. Tuo pikkulapsiaika on vain lyhyt hetki ja väliaikaista.
Kiitos kommentista, järki sanoo että noin se varmaan on mutta loputtoman pitkiltä tuntuu päivät näitä jatkuvasti vahtiessa. Uhmaikä ja kaikki. Kiitos tsempeistä. T ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 29 saadessani lapsen. Ei tietysti kaikille, mutta minulle olivat vuodet 19-29 tärkeää aikaa opiskella ja olla töissä, kehittyä ja nauttia vapaudesta esimerkiksi matkustaen. Ja nimeen omaan tunsin monia äitejä, muun muassa siskoni, ja taatusti tiesin mitä lapsen saaminen äidin liikkuvuudelle, spontaaniudelle, vapaudelle tekee. Siksi en ymmärrä aloittajaa: Miten tilanne saattoi olla nuorelle äidille niin yllättävä, että siitä ahdistuu? Jotenkin pussissa kasvaneelta kuulostaa. Ei ketään kavereita joilta olisi kuullut vauva-arjesta? Ei lukenut mitään neuvolasta saatavaa kirjallisuutta? Ei ajatellut?
Vapautta on myös valita vastuu lapsesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä se on, minusta tätä ei tuoda tarpeeksi julkisuuteen miten paljon elämä oikeasti muuttuu...
Ei se elämä enään ikinä ole samalla tavalla huoletonta ja helppoa, kun aiemmin, jos otat vastuun lapsista, niin se ei lopu edes silloin kun he ovat aikuisia..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko introvertti, vai muuten vain erittäin kova tarve elää omaa elämää? Sain esikoisen 31-vuotiaana ja samalla lailla kaipaan omaa aikaa päivittäin vähintään tunnin, mutta en minä koe vapaudenriistoksi sitä, että lapset vaatii huomiota. Sen sijaan sen koen vapaudenriistoksi, jos oman ajan puute johtuu siitä, ettei mies tee omaa osuuttaan, eli rohmuaa itselleen omaa aikaa samaan aikaan, kun itse päätyy marttyyrina itkemään oman ajan puutetta. Siksi kysynkin:
Miten niin ei voi mennä lenkille erikseen sopimatta? Onko isällä niin paljon menoja, ettet voi vaikka kauniina iltana vain todeta, että painunpa puoleksi tunniksi lenkille, että vahtisitko lapsia? Minä kyllä tein näin ihan fiiliksen mukaan, että painuin lenkille, jos oli kiva sää. Usein muksu (alle 1v) oli kyllä repussa tai rattaissa mukana, mutta toisinaan syksyllä kun olisi pitänyt pukea lapsi lämpimämmin, painelin yksinäni. Kävin myös vauva-aikana kaupungilla ja syömässä imetysten välissä ihan vain ilmoitusluontoisesti, että nyt painun, soita jos on ongelmia. Mies kun oli ja on muutenkin kotona, ei ongelmaa.
Ongelma on siinä, että en oman kodin sisällä saa omaa aikaa tarpeeksi, eli jos haluaisin rauhassa istua tunnin koneella, mies ei vahdikaan lasta, vaan jatkaa itsekin koneella kököttämistä, jolloin lapsi tulee hakemaan MINULTA huomiota, vaikka olisi ns. isin vuoro hoitaa. Joskus hoitaa homman ihan kunnialla, mutta liian usein isi osoittautuu minä-minä-ihmiseksi, joka laittaa omat tarpeet ensin lapsen ja puolison tarpeiden sijaan, vaikka mitään kohtuuttomia en pyydä. Tämän takia harjoitan tuota, että vain painun ilmoitusluontoisesti lenkille kysymättä miehen mielipidettä ja tulen vastedeskin näin tekemään niin kauan kuin mies ei vastavuoroisesti kysy minun mielipidettäni siitä, milloin sopii kököttää koneella ja jättää perhe huomiotta.
Vanhat harrastukset ovat oikeastaan ajattomia. Ne odottavat.
Sinulla on nyt vastuu lapsista. Äidit ovat sellaisia. Respect ;)
Taidankin soittaa aamulla äidille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko koskaan kyseenalaistanut sitä, miksi alunperin edes halusit lapsia? Vai iskostettiinko päähäsi vain ajatus, että lastenhankinta on normi tässä yhteiskunnassa? Ja sitten koit turvallisena mennä normin mukaisesti, ajattelematta mitä itse oikeasti haluat.
Miksi teit toisenkin lapsen?