Onko muiden vajaa 2v näin raivostuttavia?!

Lapsi tuntee olonsa vielä turvattomammaksi kun tietää, että taivut raivon alla. Ja samalla oppi, että huutamalla saa. Aikuisen pitää antaa raamit raivollekin niin vaikeaa kuin se välillä onkin.

Vaan... minäpä en anna hänelle huomiota. Tai siis, jos huutaa, että paita pois, sanon, että ota itse ja lopun aikaa en kiinnitä huomiota häneen. Viilipytty, viilipytty. Näin meillä on saatu hommat kulkemaan. Lapset tietysti erilaisia, mutta eipä tuo mitään maksa jos kokeilet.



Kerron lapselle, miten mennään ja tehdään ja jos tulee urputusta vastaan... voi voi. Kun olet sanonut jotain, pidä se. Älä taivu lapsen tahtoon. Eli: jos sanot, että jälkkäriä ei tule ellei syö vielä 3 lusikallista, niin et anna ennen kuin sanomasi ehto on täytetty. Jos ei mene 3 lusikallista alas, jälkkäriä ei tipu. Jämpti ja johdonmukainen on oltava. Ja yritä tosissaan olla todella cool ulkoapäin, vaikka sisältä kiehuisit.

eikä ole ainoa lapsi, isoveli on 4 v. Esikoinen ei ikinä ollut näin riehakas. Nyt se huutaa sängyssä " Äiti tule tänne, äiti, äiti äääitiii" Nyt se jo kiljuu.



Kai tämä joskus helpottaa...

jos ikää on vasta 2v. ja jo nyt isoveli/sisko niin tuskinpa ainakaan " ainoan lapsen syndroomasta" kärsii.... Eihan tuo kauaa ole saanutkaan olla ainokainen :/

koska on vauvasta mustis. Jotkut lapset arvostaa ikävääkin huomiota verrattuna huomiotta jäämiseen. Ja hankkii sitä sitten.



Voisitko paitsi pitää tiukasti säännöistä kiinni niin hyvinä hetkinä hellitellä häntä vähän enemmän, tehdä kahdestaan jotain säännöllisesti?

Mitäs jos et lähde mukaan noihin " arvontoihin" , että mitä otetaan. Jos on pyytänyt maitoa, niin muuta ei tule ja jos on paita otettu pois, niin itse pitää laittaa päälle. Koita huomioida välillä ainoastaan tätä isompaa. Niin, että toinen nukkuu tai isä on pienemmän kanssa. Empä tässä nyt äkkiseltään muutakaan keksi. Loputon suo voi kyllä olla edessä, jos toteuttaa kaikki vaihtuvat toiveet..

kahden lapsen kokemuksella voin sanoa, että tämä on vasta alkua... Ikävä kyllä. Meillä molemmat uhmikset ovat kyllä koetelleet kovimman kautta...

tunteen vallassa, ettei pysty hallitsemaan itseään... Noissa tilanteissa ei kannata alkaa toteuttamaan huutavan lapsen toiveita, vaan anna lapsen huutaa ja rauhoittua. Älä myöskään itse sorru huutamaan tai " lyömään pökköä pesään" vaan ole se turvallinen aikuinen siinä vieressä ;)



Huutavan lapsen voi ottaa myös syliin, jossa se kaiketi rimpuilee tai sitten ihan vaan viereen vaikkapa sohvalle.. Pääasia, että sinä olet itse rauhallinen ja annat lapsen karjua sen pahan olonsa pihalle ja raivokohtauksen jälkeen anna sitten lapselle paljon ymmärrystä ja haleja, jotta olo paranee ;)

Meillä on 2v8kk lapsen kanssa myös hirveää huutoa ja marinaa kaiket päivät. Olen tehnytkin asiasta aloituksia tänne pari. Esikoisen muistan olleen täsmälleen samanlainen samassa iässä.





Suosittelen lämpimästi kuulosuojaimia tai korvatulppia, kuulet mitä esikko sanoo(karjuu), mutta hermosi eivät ole ihan niin tiukalla metelin keskellä.





Tuo kyllä pisti silmään, että annat lapselle sitä mitä haluaa, kun karjuu. Meillä on sellainen sääntö, että mitään ei tapahdu, ennenkuin lapsi pyytää nätisti. Karjumalla ei saa tahtoaan läpi. Jos haluaa maitoa, sitä pitää pyytää normaalilla äänellä ja kauniisti " ANNA MAITOA!!!" ei kelpaa. Ja jos pyydetty maito ei kelpaa ja haluaakin mehua, en anna. Lapsi on uhmaiässä tunteiden sekamelskassa ja haluaa, että vanhempi selvittää hänelle rajat joiden sisällä mennä. Se tuo turvaa.



Kyllä se ohi menee, ajan kanssa.

Mutta ainakin meidän 2 v. ymmärtää jo tosi paljon. Usein tuossa tilanteessa halaan ja kysyn, että onko paha mieli. No on tietenkin ja sitten yritämme käydä läpi, miksi on paha mieli. Tuo pieni huomio rauhoittaa lapsen ja voi sen jälkeen leikkiä pitkiäkin aikoja kaikessa rauhassa.



Mutta juuri tuota vastaan väittämistä ja kaiken haluamista on meilläkin ja erityisesti väsyneenä. Ja väsymystäänhän lapsi ei ovi myöntää, sen muistan itsekin lapsuudesta että oli kamala loukkaus, kun aikuiset sanoivat, että olet vain väsynyt.

Ajatelkaapa itsenne kaksivuotiaan tilalle. Kaksivuotiaan elämä on kyllä yhtä helvettiä. Kovinta aikaa koko elämässä, sitä mieltä olen.

Nauroin vedet silmissä tuota Playmobil-juttua. Meillä poika on ihan autohullu ja leikkii kaiket päivät autoleikkejä, joista yksi on sellainen, että sohvan alus on parkkihalli, jonne ajaa autoja. No, suurin osa autoista ei sinne kuitenkaan mahdu ja voi sitä raivon ja kiukun määrää kun yrittää survoa autoja sohvan alle eikä siitä tule mitään. Ihania höyrypäitä. Mä koitan suhtautua huumorilla ja toistelen itsekseni, että 2-vuotiaan elämä on oikeasti tosi kovaa. =)