Lue keskustelun säännöt.
Lapsen yksinäisyys
15.07.2015 |
Katselin tuossa viime viikolla lapsuudenkuvia ja silmääni tökkäsi otokset veljeni 9v.-syntymäpäiväkutsuilta. Erityisen pahasti särähti kuitenkin se, että kakkua oli leikkaamassa hänen lisäkseen vain meidän perhe ja yksi ainoa kaveri :( tuli mieleen, kun tuossa ystävän kanssa keskusteltiin siitä, että toiset jätetään ulos jo leikki-ikäisenä... Veljeäni kiusattiin useamman vuoden ajan ja jätettiin joukon ulkopuolelle. Hän oli äärettömän fiksu jo lapsena, mutta uskon vahvasti, että tällä kiusaamisella ym. on ollut vaikutusta häneen ihmisenä, yritti nimittäin itsemurhaakin muutama vuosi takaperin. On uskomatonta, kuinka julmasti jo lapsetkin saattavat käyttäytyä toisiaan kohtaan.
Mitä asialle voisi tehdä? Ovatko vanhemmat "osasyyllisiä"? Mitä päiväkodit, harrastuspaikat yms. voivat tehdä yksinäisyyden ehkäisemiseksi? Kaipaisin keskustelua aiheesta, jäi nimittäin oikeasti kalvamaan mieltä. Kukaan ei ansaitse jäädä ulkopuolelle, ihminen on laumaeläin eikä muuksi muutu.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni ovat alle kouluikäisiä, joten en osaa sanoa koululaisten maailmasta, mutta alle kouluikäisen yksinäisyyteen vanhemmat voivat vaikuttaa valtavasti. Kun lapsen kaverisuhteita tukee aktiivisesti sopimalla leikkitreffejä, viemällä lasta kavereineen puistoon jne. lapsi niitä kavereita saakin. Tuon ikäisen kaverisuhteet perustuvat pitkälti vielä tottumukseen ja tuttuuteen. Ja on tärkeää, että lapsella on monia erilaisia areenoita joissa olla ja elää, niin ettei vastoinkäymiset esimerkiksi päiväkodissa ole mikään maailmanloppu, kun pihakavereiden kanssa tai harrastuskavereiden kanssa kuitenkin menee hyvin.
Me ollaan muutettu nyt kolmesti neljän vuoden aikana ja mulla on oma budjetti varattuna aina vaan ja ainoastaan lasten kaverisuhteiden tukemiseen ja entisen kaverisuhteiden ylläpitoon koska ne on lapsille tärkeitä juttuja. Jos alussa on ollut hankalaa löytää paikkaansa päiväkodissa tms. ollaan lasten kanssa tehty reissuja vanhalle asuinpaikkakunnalle, että lapsi on saanut "levähtää" niissä vanhoissa kaverisuhteissa, on saanut itsestään taas myönteisen käsityksen ihmisenä ja kaverina ja jaksaa taas tsempata ja uskoa että joku haluaa kyllä olla hänenkin kaverinsa joku päivä (kuten on aina halunnutkin). Uudessa paikassa saa myös aina valita uuden harrastuksen, josta myös löytyy kavereita.
Lapseni ovat aina saaneet kavereita, ovat ihan kovastikin tykättyjä, ja me puhutaan kotona paljon siitä, että kavereita hankitaan, ei saada. Pitää olla aktiivinen eikä vaan odottaa ja katsoa mitä tapahtuu. Pitää miettiä asioita toisten lasten näkökulmasta, pitää olla kiva ja avulias kaveri. Sitäkin käydään läpi miten ollaan tyhmistelijöiden kanssa, jotka haluaa vaan pahoittaa toisen mielen ja miten toimitaan ettei joudu näitten kiusattavaksi.
Nyt taas edessä uusi alku, esikoisella koulun aloitus eikä lapsi tunne ketään koulusta. Olen ottanut yhteyttä muiden ekaluokkalaisten vanhempiin ja elokuussa nähdään näiden kanssa jos se vain heille sopii. Oli siellä joukossa joku muukin jota jännitti miten oma lapsi pärjää. :) Voin huolehtia lapsen kouluun joka aamu koska olen aamupäivät kotona, ja olen ilmoittanut että meille saa aamuisin tuoda oman lapsensa, jos itsellä on aamuvuoro tms. ja lapsi ei osaa vielä itse lähteä kouluun, koska samalla vaivalla tässä huolehtii muutkin lapset kuin omansa. Olisi mukavaa, jos naapurustosta löytyisi joku toinen pikkukoululainen, jonka kanssa lapsi voisi kulkea koulutien, se toisi turvaa. Iltapäivät taas mies on kotona, ja meille voi samalla lailla tulla kaikki kaverit leikkimään koulun jälkeen, ovet on aina avoinna.