Millaista oman vanhemman kuolema on?

Minun isäni kuoli tapaturmaisesti, mutta kuten vastaajalla 2 meilläkin oli aika ristiriitaiset välit joten ehkä tunnepuoli vähän poikkeaa tavanomaisesta.

Poliisi soitti ja kertoi uutisen, oli löytynyt kotoaan. Siinä vaiheessa kaikki tutkinnat ja muut oli jo suoritettu. Emme menneet katsomaan, sillä oli jo jonkin aikaa ehtinyt siellä kotona olla.

Perunkirjoitusta varten piti tilata jos jonkinlaisia tositteita, niiden parissa kului aika ennen hautajaisia aika tiiviisti (samoin asunnon tyhjennyksessä). Tukka putkella painoin käytännön asioita, aina välillä romahtelin mutta enemmän se oli koko ajan sellainen painostava ahdistus joka kummitteli kaikessa.

Kun saimme hautausluvan, menimme hautaustoimistoon sopimaan käytännön asiat. He hoitivat kaikki käytännön järjestelyt. Jossain vaiheessa kävimme papin kanssa juttelemassa siitä, mitä siunaustilaisuudessa toivotaan (lauluja ymv). Sitten oli se siunaustilaisuus ja parin viikon päästä kävimme veljen kanssa kahdestaan laskemassa uurnan.

Hautajaisiin asti on kaaosta ja paniikkia, kaikki on hirveän sekavaa ja haluat vain että se loppuu. Hautajaiset on rajapyykki, se helpottaa. Suru ei tietenkään lopu siihen, mutta siinä pääsee yhden pykälän eteenpäin. Siitä tulee rauhallisempaa ja tummempaa. Jonain aamuna huomaat, että herättyäsi olit sekunnin onnellinen. Ja siitä ne sekunnit pikkuhiljaa pitenee. Parissa kuukaudessa on pahin takana. Isäni kuolemasta on nyt 6 vuotta, ja vaikka ajattelen häntä kyllä päivittäin niin surulliselta ei oikeastaan tunnu melkein koskaan.

On luonnollista, että ihminen menettää vanhempansa. Luota siihen, että sinut on sillä lailla rakennettu.

Kiitos.
Ap

4 lisää: noin puolen vuoden kuluttua saimme sitten vielä tulokset kuolemansyyntutkinnasta, se oli tavallaan siihen prosessiin viimeinen sinetti. Tuolloin olin jo ihan jaloillani vaikka surinkin toki vielä.

Mä tiesin jo ihan pienenä, että äiti on vakavasti sairas, se sairaus varjosti koko mun lapsuutta.Olin parikymppinen kun hän kuoli ja ikävä sanoa, mutta päälliimmäinen tunne oli helpotus, koska tiesi että äidiltä loppui kivut ja kärsimys. Ikävä on kuitenkin iso ja eniten harmittaa, ettei hän ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan, jotka olisivat olleet hänelle varmasti tärkeitä.Mulla on aina mukana tietynlainen perusturvattomuus, varsinkin kun isästä, joka myös on kuollut, ei ollut mitään turvaa. Mä en pysty olemaan luottavainen, enkä usko että elämä kantaa, tai usko oikeidenmukaisuuteen koska itse tiedän, että elämä on niin sattumanvaraista.

Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Isä on isä ja äiti on äiti, oli sitten pieni tai iso lapsi. Isäni kuoli sairaalassa ja kun oli selvä syy kuolemaan, niin aika joutuisaan asiat saatiin rullaamaan, hautajaiset ja kaikki.
Olihan se aika raadollista, kun lääkäri totesi, että nyt on sitten loppusuora alkanut, vaikka oli sen asian jo tavallaan mielessään niin asetellut. Kaikkihan me kuollaan. Tuosta lääkärin sanomisesta kului kolme vrk, kun isä veti viimeisen henkäyksensä. Äitini oli paikalla, itse olin lähtenyt kolme tuntia aikaisemmin pois päästämään lapsenvahtia kotiinsa. Isä oli silloin jo "pois tästä maailmasta", oikeastaan jo toivoin, ettei menisi enää kauan siihen "kitumiseen". Kävin vielä katsomassa isää siinä vaiheessa, kun hänet oli puettu arkkuun. Kaunis muisto jäi siitä.

Kiitos teille kaikille.
Ap

Kysymyksiin saattohoidosta tai kuoleman hetkestä en osaa vastata, sillä en ollut paikalla isäni kuollessa. Hän kuoli täysin äkillisesti ja odottamatta, oli kyllä kroonisesti sairas mutta sairauden ei pitänyt olla välitöntä hengenvaaraa aiheuttava. Yllättävän kova paikka se oli, vaikka välimme eivät olleet maailman parhaat, tai ehkä juuri siksi. Mielessä risteili monenlaisia tunteita, ei pelkästään surua ja ikävää, vaan myös vihaa ja toisaalta helpotusta.

Isäni kuoltua paikalle tuli ensin ambulanssi, jonka henkilöstö totesi ettei mitään ollut tehtävissä, ja sitten poliisit, koska heidän pitää varmistaa että kuolema oli luonnollinen eikä esimerkiksi henkirikos. Isä vietiin keskussairaalan yhteydessä olevalle ruumishuoneelle, ja siellä häntä olisi voinut käydä vielä katsomassa.

Veljeni soitti minulle pari tuntia kuoleman jälkeen. Seuraavina viikkoina oli monenlaista selvitettävää ja järjesteltävää, hautaus, muistotilaisuus, perunkirjoitus ja äidin asioista huolehtiminen. Aina kun sai yhden tehtävän hoidetuksi, tuntui vähän vähemmän vaikealta. Hautaustoimisto järjestää kyllä melkein kaiken, jos omaiset eivät itse jaksa tai osaa.

Meille oli sisarusten kanssa helpotus kun äitimme kuoli. Sillä hänet oli hyvästelty jo useita vuosia aikaisemmin. Viimeiset vuodet oli vain tyhjä kuori hoitokodissa.
Mutta silloin kun tajusimme että äidillä ei ole enää asiat hyvin ja kun viimeinen retkahdus ja totaalinen muistinmenetys tuli niin oli se kova paikka. Rakas vanhempamme joka ei enää tiennyt keitä olemme. Kävimme silti viikottain äitiä katsomassa. Se tuska joka piti niellä kun aina joutui uudelleen selittämään kuka on.