Onko muita jotka eivät rakasta äitiään?

6kk sitten laitoin välit poikki kokonaan enkä ole katunut. Sain häneltä AINA vain pahan mielen.

T. 32v äiti jo itsekin kahdelle

" Ei koskaan" " Aina" ja muut superlatiivit vilisevät. En jaksa uskoa, ettei hän KOSKAAN sinusta ole välittänyt eikä KOSKAAN ole osannut ilakoida puolestasi. Varmasti on omalla tavallaan yrittänyt parhaansa. Katso peiliin, et itsekään osaa esittää asioita rakentavasti.

ja ' aina' myös korvataan sanalla ' useimmiten' . Onko nyt parempi?? Juttuani ei tarvi lukea sanasta sanaan vaan kannattaisi nähdä se metsä puilta eli äitini yleisasenne minuun.



ap

On ollut väkivaltainen, kateellinen, kohtuuton, julma, pikkumainen, halveksiva. Opettanut, että jos jossain koen onnistuvani se on merkityksetöntä ja turhaa jolla ei tee elämässä mitään.

ennen sanoin, että en pidä ihmisenä, mutta rakastan äitinäni. Nyt en rakasta enää äitinäni, tunnen kyllä sympatiaa häntä kohtaan, sääliä myös. Olen päässyt sinuiksi suhteestamme, mulla ei ole tarvetta heittää häntä ulos (hän ei ole väärinkäyttäjä) elämästäni, toisaalta ei tarvetta pyrkiä korjaamaankaan. otan sen hyvän, minkä voin ja annan sen verran, kun viittin. äidin mielestä meidän suhde on tosi hyvä ja läheinen, osana armollisuuttani en kerro, miten paljon hän on mua vahingoittanut ja että en enää välitä, en ainakaan paljoa.

Tunnistan itseäni kirjoituksessasi, mutta olen viimeisen puolen vuoden aikana tehnyt suuren työn, irrottautuessani äidistäni. Nyt hän ei pysty enää ärsyttämään minua tai pahoittamaan mieltäni. En enää ole hänen kiltti tyttönsä, johon hän voi siirtää omat huonot tunteensa. Äidilleni on vaikeaa, kun olen muuttunut, mutta toisaalta olen löytänyt myös jonkinlaisen ymmärryksen äitiäni kohtaan ja pystyn ajattelemaan, ettei ole niin helppoa olla hänen nahoissaan.

Mä voin ainakin sanoa, että äitini koko asenne minua kohtaan on ollut halveksuva, ivaava ja vähättelevä, samoin kuin myös kateellinen ja nyt myöhemmällä iällä, kun olen päässyt äitini aiheuttamsita ikävyyksistä yli -ripustautuva.

Eli äitini on tehnyt kaikkensa murskatakseen minut, ja kun minusta tulikin vahvempi kuin hän koskaan, nyt hän märisee, syyllistää ja ripustautuu.

Olen tämän ennenkin kertonut, mutta äitini mm. aiheutti jatkuvalla ivallaan minulle syömishäiriön, ja kun olin jo psykiatrisessa sairaalassa hoidossa, EI VIELÄKÄÄN PYSTYNYT LOPETTAMAAN IVAAMISTAAN.

Mutta joo, tämä vastaaja on varmaan niitä, jotka ei vain suostu uskomaan, että " jokainen äiti ei ole se paras äiti lapselleen" .

Ehkäpä mun tosiaan pitäsi yrittää olla rakentavampi kaiken tämän jälkeen. Kyllähän munkin äitini on VARMASTI tehnyt parhaansa...

Vierailija:

" Ei koskaan" " Aina" ja muut superlatiivit vilisevät. En jaksa uskoa, ettei hän KOSKAAN sinusta ole välittänyt eikä KOSKAAN ole osannut ilakoida puolestasi. Varmasti on omalla tavallaan yrittänyt parhaansa. Katso peiliin, et itsekään osaa esittää asioita rakentavasti.

tunteet häneen on aika neutraalit, en jaksa välittää...



lähti lätkimään kun olin alle kouluikäinen,

nähtiin kyllä aika säännöllisesti silloin lapsena...



mutta eipä häntä minun ja lasteni elämä paljoa tunnu kiinnostavan,

joten koitan olla välittämättä ja ajattelematta häntä... =(

Oikeasti äitejä on yhtä monenlaisia kuin ihmisiä yleensäkin ja kaikki eivät todellakaan ole hyviä, tai yritä parastaan tai rakasta lapsiaan. Ja miksi silloin lapsenkaan pitäisi rakastaa takaisin? pieni lapsi rakastaa aina, se on hengissä säilymisen perusehtoja, mutta aikuistuttuaan ihminen näkee asiat realistisesti ja silloin voi todeta senkin, että oma äiti ei välttämättä ole ihminen, josta voisi pitää tai jota voisi rakastaa.



Oma äitini oli väkivaltainen niin fyysisesti kuin henkisestikin minulle lapsena ja ei edelleenkään arvosta minua tai välitä minusta pätkänkään vertaa. En minäkään rakasta häntä, enkä ole nyt edes tekemisissä. Olen yrittänyt ymmärtää häntä, mutta sekään ei aina suju. Nyt olen kuitenkin aikuinen, eikä minun onneksi tarvitse päästää elämääni henkilöitä, jotka vain vahingoittavat minua, siksi välit ovat ja pysyvät poikki.

ja sitä hyvää on vaan sen verran vähän ja harvoin että se ei oikein korvaa sitä pahaa mieltä mitä hän aiheuttaa. Joka kerta etukäteen päätän että nyt annan hänen kommenttien mennä toisesta korvasta ulos, mutta tapaamisen jälkeen vietän unettoman yön ja monta päivää pahalla mielellä. En koe olevani mikään ' kiltti tyttö' vaan olen ihan omanarvontuntoinen ihminen, silti oman äidin tällainen käytös satuttaa. Tuntuu ettei minulla ole äitiä koskaan ollutkaan.



ap

Mikä helvetin myytti se on, että äidin pitää olla hyvä jotta tytär voi häntä rakastaa? Eikö tyttärellä ole mitään velvollisuuksia? Eikö ap:n omassa asenteessa ole mitään korjaamisen varaa - hänelläkö on täysi " oikeus" vihata äitiään ilman, että hän voisi katsoa itseään peiliin. Ehkä hän itsekin on tehnyt jotain väärin, että ne välit ovat niin helvetin huonot? Lapsi on lapsi, mutta aikuisena on kyllä mahdollisuuksia korjata välit, jos haluaa.



Totta se on, ja mikäli ap polttaa kääminsä, niin osuin vuorenvarmasti oikeaan.

Ja miksi pitäisi pyrkiä luomaan minkäänlaista suhdetta pahoinpitelijäänsä? Jos minä joudun kadulla hakatuksi, niin en minä sen jälkeen pyri kaikin keinoin ymmärtämään tätä hakkaajaa ja luomaan positiivista suhdetta hänen kanssaan. Miksi ihmeessä niin pitäisi tehdä, jos pahoinpitelijä on äiti? Päteekö ajatusmallisi muuten myös silloin, jos huono vanhempi on isä? Ja kuinka huonoa pitää kohtelun olla, että ei enää olisi velvollisuutta rakastaa? pitääkö esimerkiksi raiskaajaansa rakastaa, jos sellaisen uhriksi lapsena joutuu?

Vierailija:

Mikä helvetin myytti se on, että äidin pitää olla hyvä jotta tytär voi häntä rakastaa? Eikö tyttärellä ole mitään velvollisuuksia? Eikö ap:n omassa asenteessa ole mitään korjaamisen varaa - hänelläkö on täysi " oikeus" vihata äitiään ilman, että hän voisi katsoa itseään peiliin. Ehkä hän itsekin on tehnyt jotain väärin, että ne välit ovat niin helvetin huonot? Lapsi on lapsi, mutta aikuisena on kyllä mahdollisuuksia korjata välit, jos haluaa.

Totta se on, ja mikäli ap polttaa kääminsä, niin osuin vuorenvarmasti oikeaan.

Esim. kerron iloisia kuulumisiani, kerron arjen hankaluuksista ym. TÄYSIN normaalisti kuten muillekin ihmisille. Äitini on vaan ainoa ihminen jonka kommentit kyseisiin asioihin ovat hieman ' erilaisia' kuin yleensä. Harvemmin niistä provosoidun ulospäin. Myöhemmin niitä sitten vaan itsekseni pohdin, kuten kirjoitin. En tiedä mitä mun asenteessa on sitten vikaa kun äidilleni kuulumisiani kerron ja saan vastaukseksi syyllistämistä, väheksymistä, negatiivista suhtautumista. En keksi muuta syytä kuin kateuden.



Itse aion omaa tytärtäni aina kannustaa, arvostaa, olla hänen puolellaan, iloita hänen puolestaan ja ottaa osaa suruissaan - no matter what.



En ole polttant käämejäni tässä keskustelussa vielä kertaakaan enkä aiokaan polttaa. Ei ole tapana yleensäkään missään ihmissuhteissa.



ap

ja entä jos vanhempi ei halua korjata välejä - niin kuin ap:lla, jonka äiti jaksaa aina vain olla negatiivinen, kade ja ilkeä.



tiedän itse tällaisia vanhempia, enkä todellakaan tajua miksi lapsen pitäisi antaa vanhemmalla tilaisuus toisensa jälkeen, jos vanhempi ei halua niitä käyttää suhteen korjaamiseen.



ei vanhemman tarvi olla hyvä rakkautta saadakseen, mutta kuitenkin tulee kohdella lasta niin kuin lähimmäistä kohdellaan - arvostaen, ystävällisesti, tasavertaisena lähimmäisenä.

ollaan aikusia ja sitä rataa että voitaisiin itsekin asialle tehdä jotain, voi pojat kun tietäisitte, mutta eihän mun äidissä ole koskaan mitään vikaa ei ikinä, minussa se vika on, mua saa haukkua mielin määrin ja mun tapaa olla ja elää.

En tiedä ap:sta mutta lapsuudessa on koettu niin paljon paskaa että ei niitä huvita antaa vieläkään anteeksi, vaikka yritetty on....



Mutta aina sitä on oman äidin tytär vaikka kuinka haluaisi irtautua niin ei voi, vaikka minua kehoitettiin niin tekemään.

Tähän on aivan järetön ajatus, että lapsen pitäisi rakastaa vanhempaansa ja käyttää aikuisena energiaansa korjatakseen suhdettaan vanhempaan.



Lapsella EI ole mitään velvollisuutta rakastaa vanhempaansa, mutta vanhemmalla ON velvollisuus rakastaa lastaan. Näin se vaan on. Mua aina karmii, kun ihmiset selittää, että " kyllä oma lapsi on niin ihana, kun se rakastaa niin pyyteettömästi" . Että voi mennä pahasti metsään



Vanhemmalla on koko se lapsuusaika mahdollisuus rakentaa sitä ihmissuhdetta lapseensa ja osoittaa rakastamistaan. Vielä lapsen aikuistuttuakin on mahdollisuus korjata asioita. Mutta minusta se on sen vanhemman asia. Tää on just tätä näiden myrkyllisten vanhempien harjoittamaa syyllistämistä: Miten voit olla noin PAHA ihminen, ettet omaa äitiäsi rakasta?



Sortsit vaan, semmosta se on. Näillä myrkkymutseilla on oma elämän historiansa, joka monesti selittää, miksi eivät osanneet lastaan rakastaa. Mutta jos eivät ole osanneet hakea itelleen mitään apua, niin ei se ole sen aikuisen lapsen asia heitä ruveta ehdoitta rakastamaan.

on huonoja ja hyviä hetkiä,silti rakastan yhtä paljon.

ollaan päivittäin tekemisissä vaikka olen jo aikuinen ja minulla lapsia ja mies.

lapseni ovat ihan ykkösiä vanhempieni elämässä ja olen läheisin meistä sisaruksista äidin ja isän kanssa.



rakastan heitä niiiiin paljon.

Siis se jonka äiti aiheutti syömishäiriön jne.

Olisi kiva tietää mikä on tämän vänkääjän äitisuhde? Luuleeko tämä vastaaja todella, että tällaisen halveksuja-äidin tyttäret eivät ole yrittäneet olla äidilleen kivoja ja miellyttää kaikin tavoin, varsinkin lapsena?

Millainen on oikea asenne halveksuja äitiä kohtaan? Se, että anna tulla vaan kaikki paska niskaan, ei sillä väliä, että pilkkaat minua omien lasteni edessä...Vai se, että jaksaa soitella viikosta toiseen, ja joutuu aina lopettamaan puhelut pienen hetken kuluttua, kun se sama pilkkavirsi alkaa?

JOs en anna kenenkään muunkaan kävellä ylitseni, miksi antaisin äitini? tai kun en halua muuten ihmisiä loukata, niin miksi sitten loukkaisin äitiäni, se kun on aina tapa olla antamatta hänen kävellä ylitseni.

Vierailija:

Mikä helvetin myytti se on, että äidin pitää olla hyvä jotta tytär voi häntä rakastaa? Eikö tyttärellä ole mitään velvollisuuksia? Eikö ap:n omassa asenteessa ole mitään korjaamisen varaa - hänelläkö on täysi " oikeus" vihata äitiään ilman, että hän voisi katsoa itseään peiliin. Ehkä hän itsekin on tehnyt jotain väärin, että ne välit ovat niin helvetin huonot? Lapsi on lapsi, mutta aikuisena on kyllä mahdollisuuksia korjata välit, jos haluaa.

Totta se on, ja mikäli ap polttaa kääminsä, niin osuin vuorenvarmasti oikeaan.