päivystyksen "kiire"

Akuuttitilanteessa terveimpiä on ne, jotka jaksaa huutaa ja valittaa, joutavat odottamaan kiireellisempien hoitoa. Ne oikeasti sairaat ja kiireelliset ei naputa ja valita joka asiasta vaan on pikemmin huomattavan hiljaa ja liian rauhallisia. Joku vaivalistan (olkapää vaivannut  kättä ylös nostaessa jo kaksi viikkoa, punkki eilen jalassa, polvi ritisee joskus kun nousee kyykystä, niskat jumissa, pitää saada hierontalappu jne.) kanssa mariseva nelikymppinen opettaja ehtii kyllä odottaa sen kalpean ja vaisun seitsenkymppisen mahakipuisen muorin hoidon ajan, vaikka muori ei käykään valittamassa kopilla kerran viidessä minuutissa, kuinka hän teidänkin palkan maksaa.

Jos lukee koko uutisen niin sitten saa oikean kuvan asioista. Tässä taas huomaa kuinka teksti asiayhteydestä irrotettuna ja tunneilmaisun sisältävällä otsikolla otsikoituna muuttuu. 

Oikeasti nauroin, kun näin tämän aloituksen. Päivystyksissä on oikeasti ihan tajuton kiire, siis yleensä aivan tajuton. Ne ovat ihan hirveimpien paikkojen listalla top5:ssa terveyspuolella. Ihanaa, jos jossain päivystyksessä hoitajat ehtivät joskus pitää lakisääteiset kahvitaukonsa ja ruokataukonsa. 

Työaikana ei jumalauta naureskella! Työ on tehtävä turpa rullalla ja itku silmässä!

Todella sairaan lapsen äitinä en voi paljon muuta kun kiittäävää palautetta antaa päivystyksen henkilökunnalle. Joo, henkilökemiat ei aina toimi. Ei niiden tarvitsekaan, kunhan kaikki toimii saman asian hyväksi, eli sen sairaan lapsen hoitamiseksi.

Mekin olemme sattuneet paikalle näennäisesti hiljaisena iltana. Käytävät tyhjinä, mutta ea- ja valvontahuoneet liitoksiaan myöten täynnä. Istuimme lapsen kanssa käytävällä, koska emme varsinaisesti tarvinneet paniikkipaikkaa vaikka hätä olikin. 

Meidät kutsuttiin tarkkailuhuoneeseen ennen vieressämme olleita isää ja lasta. Isä nosti hirveän metelin siitä, että ovat olleet siellä meitä pitempään. Hänen lapsensa itkee (korva)kipua ja minun vaan nukkuu, miksi me päästään ensin. Hoitaja yrittää rauhoitella isää, muttei tietty meidän tilanteesta voi sanoa tarkemmin. Sanoo vaan, että asiat menee kiirellisysjärjestyksessä. Isän mielestä meillä ei ole hätää, kun ei lapsi edes itke, ja on ollut ihan rauhallinen koko ajan. 

Tässä vaiheessa minäkin lehmänhermoineni avaan suuni, ja kerron miehelle, että lapsellani on aivoissa häikkää, joko liikaa painetta tai liian vähän, hänellä on shuntti ja se on rikki. Meillä on ihan oikea hätä vaikka olemme hiljaa. Toisin kuin hän, minä toivoisin, että lapseni itkisi.

Kun ne asiat ei vaan ole sitä miltä päällepäin näyttää, ja todennäköisesti ne hoitajat tietää sen kokonaisuuden paremmin kuin me.

Ja lopuksi vielä iso kiitos hoitohenkilökunnalle. Työnne ei ole helppoa, mutta kyllä sitä arvostaviakin on.