Onko mahdollista, että (alkoholisti) äitini epävakaa tunne-elämä vaikuttanut minuun niin, että oma identiteetti on hukassa? Lyhyesti.

Minusta on tuntunut kyllä ihan lapsesta lähtien, että olen ulkopuolinen tai "erilainen", vajavaisempi kuin muut. Olen kuitenkin elänyt eteenpäin mutta ongelmia on ollut rutkasti pääni sisällä sekä vuorovaikutusuhteissa. Olen antanut itseäni kohdella ihan miten sattuu eikä rajoja ole ollut, se taas on tehnyt jännittäjän ja huonon itsetunnon. Jota tätäkin yritän peitellä esimerkiksi suorittamalla tai korostetun hyvällä käytöksellä.
Edelleen kärsin tästä ja jätän sisälleni paljon negatiivisia tunteita läheisissäkin ihmissuhteissa koska en joko uskalla avautua tai sitten en näe sillä merkitystä. Ajattelen, ettei minua kuitenkaan kuunnella, tai sitten vähätellään. Sitä se oikeastaan onkin ollut.
Tämä on saanut pohtimaan, että onko syynä lapsuuteni epäterveet kiintymyssuhteet, jotka ovat sitten vain jatkuneet tähän ikään asti. Huonot ihmisuhteet tuntuvat lähes joka kerta tutuilta ja siltä kuin olisin "kotona". Siksi kai niihin on helppo jäädä ja tyytyä, samalla toivon joka hetki, että asiat muuttuisivat. Yritän hakea apua näihin aina uudestaan mutta terapiaan pitäisi varmaankin sitoutua.

Äidin käytös on esim ollut tällaista:
- Sekoilee, juo paljon ja lähtee baariin, jättäen lapset kotiin itkemään. Muistan usein rukoilleeni häntä palaamaan koska pelkäsin, että jotain sattuu.
- Vaihtuvat mieskumppanit, lukemattomat kerrat olen nähnyt lapsuudessa hänen harrastavan seksiä jonkun kanssa, isäkin kävi joskus kylässä vaikka olivat jo eronneet. Kai tuo oli/on suht. normaalia.
- "Katso näitä käsiäni, olen tehnyt niillä paljon töitä teidän (lapsien) vuoksenne." itkun kanssa, tuttu mantra.
- Hyvittely/palkitseminen ruoalla - toisena hetkenä halveksuminen syömisestä, etenkin tunnesyömisestä.
- Se halveksuva katse, tummat vihaiset silmät ja nokan nyrpistäminen kun katsoi minua humalassa.
- "Rakastan teitä enemmän kuin mitään, kertokaas nyt mitä teidän isänne on teidän eteenne tehnyt!?" mantra myöskin.
- Kun edellispäivän kännireissusta avauduttiin ja oli selvinpäin, oli kuin ei kuulisi tai näkisi. Muuttui patsaaksi eikä asioista saanut puhua.
- Ajoi autoa kännissä, oli turvatonta. Menetti korttinsakin kun olimme kyydissä, kärähti ratista.
- Draamaili, haastoi riitaa suureleisesti ihan mistä vain, kenen kanssa vain humalassa.

Lukemattomia kertoja, jotka jääneet mieleen..
Se sääliä hakeva katse kun tajusi, että tuli oikeasti töpättyä, se muutos hänessä kun oli pahoillaan, yritti hetken olla oikeasti rakastava äiti ja osoittaa sen. Toisena hetkenä taas tuota sekoilua, outoa käytöstä.

Yritän aina miettiä uudelleen ja uudelleen miten suhtautua mihinkin. Isäni käytös oli onneksi ihan ok vaikka alkoholisti myös eikä ollut läsnä kovinkaan paljoa. Tavallaan olivat joissakin asioissa hyviä vanhempia, tiesin, että rakastivat ja puhuimme tällaisista tunteista, samalla olen ihan kujalla edelleen kaikesta ristiriitaisuudesta.

Voisiko tuossa olla syy omalle käytökselleni? - Rajaton, liian kiltti. Samalla etsin aina rakkautta minua vanhemmilta kumppaneilta, jotka ovat yleensä myös alkoholisteja sekä valitettavasti myös vähintään henkistä väkivaltaa käyttäviä nujertajia.

Tuntuu vain, että jokin on vialla omassa päässäni mutta en saa sitä solmua auki ja elän jossain epätodellisuudessa. Kuulostaako tutulta kenenkään korvaan, jos on ollut lapsuudenkoti vähän hajalla jollain tavalla?