Minusta ei kai sitten tule mitään "isona"

Oma tilanne on nyt sellainen, että aloitin juuri puolen vuoden työprojektissa ja tämän jälkeen pelkään jääväni työttömäksi (taas). Opinnot kesken, masennusta, muita mt-ongelmia ja siis silkkaa turhaa olemista takana vuosi-kaksi. En luota omaan työminääni yhtään, pelkään tekeväni virheitä ja aina kun rentoudun, olen tehokas ja oma-alotteinen ja jopa heitän jotain "läppää" hyvissä mielin, jään jälkikäteen miettimään, että mitäköhän ne tuostakin ajattelivat. Pelkkä työelämässäolo tuntuu siis jo näin hankalalta, vaikkakin tykkään nykyisestä tilanteesta myös. On kovin vuoristorataa jokainen päivä. Välillä tuntuu, että jes ja voi hitto mä niin saan omaksuttua kaiken ja toimittua tehokkaasti ja kehittävästi nopeasti ja sitten taas tulee tosi ärsyttävä epävarmuus, että kaikki tuo itseluottamus on varmaan vain mun päässäni ja harhaista kuvitelmaa - muut näkevät minut naiivina innokkaana pöhkönä, joka ei tilannetajuttomuutensa takia ymmärrä mokaavansa koko ajan niin työtehtävissä kuin sosiaalisissa tilanteissakin. Ahdistaa niin paljon tämä.

Mies tukee lohduttamalla, että tienaa kyllä riittävästi voidakseen heittää rahaa tililleni niin paljon kuin tarvitsen ja taloudellisista syistä ei tarvitse stressata tulevaa työllistymistä. Mutta vitut sitä töissä ollaan vain rahan takia - kyllä minusta terve ihminen tarvitsee tiettyjä vastapainoja elämään, jotta siihen mitään balanssia saisi. Työtä, lepoa, omaa aikaa, harrasteita, vaatimuksia ja kiitosta jne. En vaan oikeasti tiedä, mikä minua kiinnostaa. Möllötän koneella katsellen dokumentteja enemmän ja vähemmän apinoista kaiket illat ja itkettää kun en tiedä mihin minut on tarkoitettu. Kaikki tuntuu turhalta.

Olen 24-vuotias ja jo nyt näillä mielin.