Onko muita jotka eivät halua naimisiin rakkaansa kanssa?

Itse ajattelin nuorempana samon kun AP, muutin vanhemmiten mieltäni.

Yksi syy oli silloin poikakaveri (olimme yhdessä vuosikaudet) joka oli huipputyyppi ja aivan mielettömän ihana, mutta en edes kihloihin halunnut mennä, perustelin vähän samaan tapaan mitä AP. Jälkikäteen kun erosimme (jätin hänet kun rakastuin toiseen) ymmärsin että me olimme "vain" hyviä ystäviä/sielunkumppaneita, emme ns. "mies ja nainen" toisillemme. Kun kaikki on hyvin ja ihanaa, ei oikein osaa erota vaikka ehkä jossain sydämessä tuntui ettei kaikki ole kunnossa, mutta koska kaikki oli, ei eroa edes ajatellut.

Nykyiseen mieheeni rakastuin aivan eri tavalla, hän on täydellinen mies minulle. Hänen kanssaan kaikki jutut tuntuvat ns. luontevilta, sellaiset joita en ex:än kanssa olisi voinut kuvitella (häät, lapsia, yhteinen asuntolaina jne.) pidin pitkään itseäni velana (HUOM: tätä ei tule yleistää kaikkiin!!! Kyse on vain minusta!) mutta tajusin että tämän ihmisen kanssa todella tahdon lapsen.

Sama juttu muidenkin asioiden kanssa, esim. naimisiin meneminen tuntui vaan niin oikealta, emme pitäneet isoja juhlia, maistraatissa naimisiin ja 3viikon lomalle sen jälkeen kaksin.

[quote author="Vierailija" time="28.06.2015 klo 10:16"]

Jos rakastaa oikeasti, ei ole epäilystä siitä etteikö halua mennä naimisiin. Näin se vain on, ei poikkeuksia.

[/quote]

No johan sulla on kapea näkökulma. Mitä se avioliitto tuo lisää sun rakkauteen ja sitoutumiseen? Minä ainakin haluan ensisijaisesti olla mieheni kanssa, ihan sama ollaanko naimisissa vai ei. 

Ei se ole sama ollaanko naimisissa vai ei, nyt vasta tuntuu, että olemme sitoutuneet ja luvanneet olla toistemme kanssa. Tunne on ihan eri. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta, joista 3 naimisissa. Toisesta huolehtiminen muuttui kun menimme naimisiin. Turhat riidat ovat jääneet pois. Tunne ja yhteenkuuluvuus on syvempää. Hyvä, että tuli tehtyä päätös avioliitosta. Se meni niin, että jos kerran ollaan yhdessä niin ollaan sitten kunnolla.

[quote author="Vierailija" time="28.06.2015 klo 13:04"]Minusta avioliitto on järkevä tapa turvata parisuhde ns. juridisesti. Toki voi tehdä kaikenlaisia "yskittäisi sopimuksia" ties mistä asioista, mutta aina jokin voi jäädä ns. huomiotta. Esim. vaikka nämä (toisen kuollessa ns. yllättäen):

-Asunto, jos yhdessä omistetaan ja perikunta lakaa vaatia myymistä jne. eikä ole testamenttia tmv. johon voi vedota.

-Hoitopäätökset, jos makaa vakavasti loukkaantuneena sairaalassa niin kuka "saa" päättää kokeillaanko jotain leikkausta vai, missä vaiheessa irrotetaan hengityskoneesta jne.

-Jos kuolee niin mihin haudataan, ehkä ajatuksena ollut yhteinen hauta läheiseltä hautausmaalta mutta kuolleen suku vaatii toiselle puolelle Suomea sukuhautaan jne.

Puhumattakaan ns. pienemmistä asioista joihin voi törmätä varsinkn ulkomailla, joissa ns. vaimolla/miehellä on tiettyjä oikeuksia joita avokilla ei ole, nämä nyt voivat olla ihan pikkujuttuja, esim. kuka saa ajaa vuokra-autolla tmv. joilla ei sinällään kaikkien elämään ehkä koskaan ole merkitystä.
[/quote]
Tämä ja veroedun, varsinkin puolison kuollessa. Ainoat syyt miksi menen naimisiin, kun lapset tulevat ajankohtaisiksi.

On moraalitonta luvata jotain sellaista, mikä ei ole omassa päätäntävallassa. Ei kukaan voi rehellisesti luvata rakastavansa ketään toista ihmistä maailman tappiin. Voi tietysti yrittää, mutta luvata ei voi.

Tietysti joku siviilivihkiminen, missä tuollaista lupausta ei tarvitse tehdä, kelpaisi joten kuten.

Sehän siinä juuri onkin, että se on omassa päätäntävallassa. Mieheni lupasi minulle loppuelämänsä, samoin minä hänelle. Lupaus, valinta. Lupasimme myös kunnioittaa ja rakastaa, olla rehellisiä ja luottamuksen arvoisia. Jos ei peruslähtökohdat tästä radikaalisti muutu niin en näe ongelmaa pitää lupauksiamme.

Meistä kumpikin kestää totuuden. Kerro minulle totuus, ei sitä mitä minä haluan kuulla vaan mitä sinä ajattelet ja tunnet. Emme pidä toisiamme itsestään selvinä. Jos pidetään yllä elinikäinen oppiminen, uteliaisuus ja ilo niin väsähtänyt parisuhde ei ole uhkana. Jos minä kerran elämässäni törmään niin harvinaiseen mieheen, joka tähän pystyy niin hän on minun mieheni. Puolisoni. Siksi tahdoin. Ja tahdon muuten koka päivä koska se on valinta. Tosin helppo valinta meille.

En ole varma haluanko tämän nykyisen kanssa, koska hän on jo kerran naimisiin rakkaudesta mennyt ja se ei kestänyt. Ei se tunnu samalta, kun tietää toisen jo kokeneen sen. Minusta naimisiin mennään vaan kerran tai sitten ei ollenkaan.

Minä en halua, eikä onneksi tietääkseni naisenikaan. Aikansa elänyt instituutio, joka aiheuttaa vain turhaa sosiaalista painetta. Juha Tapion sanoin, "Rakastan niin kauan kuin mä voin".

Mulla on ihan samat fiilikset. Ihan kauheasti ahdistaa koko ajatus naimisiin menosta ja siksi oonkin miettinyt, että onkohan mies mulle sittenkään se oikea, kun en vaan voi sietää ajatusta naimisiin menosta. Tosin mulla on ollut isän kuoleman jälkeen ns. periaatteena, etten mene koskaan naimisiin, koska isä ei olisi saattamassa mua alttarille eikä isä ja äitikään olleet naimisissa vaikka isä pariin otteeseen oli kosinutkin niin ehkä niilläkin on osansa tässä. Niin ja iällä, ei me olla vasta kun parikymppisiä, mutta mies välillä jo hinkuu kihloja, ja mun mielestä taas silloin kun mennään kihloihin niin aletaan sitten jo suunnitella häitä, vaikka eihän sen pakko ole niin mennä.

Minäkään en halua naimisiin. Parisuhteeni ei kuulu valtiolle pätkääkään.

[quote author="Vierailija" time="28.06.2015 klo 09:54"]

Mulla on ihan samat fiilikset. Ihan kauheasti ahdistaa koko ajatus naimisiin menosta ja siksi oonkin miettinyt, että onkohan mies mulle sittenkään se oikea, kun en vaan voi sietää ajatusta naimisiin menosta. Tosin mulla on ollut isän kuoleman jälkeen ns. periaatteena, etten mene koskaan naimisiin, koska isä ei olisi saattamassa mua alttarille eikä isä ja äitikään olleet naimisissa vaikka isä pariin otteeseen oli kosinutkin niin ehkä niilläkin on osansa tässä. Niin ja iällä, ei me olla vasta kun parikymppisiä, mutta mies välillä jo hinkuu kihloja, ja mun mielestä taas silloin kun mennään kihloihin niin aletaan sitten jo suunnitella häitä, vaikka eihän sen pakko ole niin mennä.

[/quote]

Asiallinen näkökanta.

En halua, koska haluan jokainen aamu päättää uudelleen vapaasti, rakastammeko toisiamme, vai eroammeko. Niin moni elää avioliitossa pakosta, kun ei pääse eroon,. Heidän on tarvinnut vain kerran päättää rakastavansa. Mutta avoliitto on aidompi, koska joka aamu päätämme aina uudelleen, että vieläkö tämän päivän sinua rakastan.

Puolison kanssa kohta 20 vuotta yhdessä, eikä avioliitto edelleenkään houkuttele. Lapsettomalle parille avioliitosta ainoat edut juridisessa mielessä olisivat leskeneläke ja pienempi perintövero - molemmat asioita, joista pääsisi "nauttimaan" vasta puolison kuollessa. Yhteinen omaisuutemme on nykyisellään turvattu keskinäisellä testamentilla, ja siinä vaiheessa kun omalta suvulta alkaa tulla perintöä (maa- ja metsäomaisuutta), jonka en halua kuolemani jälkeen siirtyvän puolisolle, testamenttia on helppo päivittää tilannetta vastaavaksi. Jos nyt mentäisiin naimisiin, testamentin lisäksi pitäisi laatia myös avioehto - siis lisää paperityötä omaisuuden hallinnoimista varten. Avioliittoinstituution historia on naisnäkökulmasta erittäin vastenmielinen: avioliitto on ollut 1900-luvun alkupuolelle asti ennen kaikkea kahden suvun välinen sopimus, jonka pääasiallinen tarkoitus on ollut siirtää naisen holhous (ja omistusoikeus) tämän isältä aviomiehelle. Vielä omien isovanhempieni nuoruudessa elettiin aikaa, jolloin naimisissa oleva nainen mm. tarvitsi aviomiehen luvan käydäkseen työssä, eikä häntä pidetty yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä, vaan käytännössä holhouksenalaisena... tämänkaltaisen seikkojen takia avioliitto tuntuu ajatuksena vastenmieliseltä. En halua olla kenenkään vaimo. Minä ja partnerini jaamme kodin ja elämän keskenämme vapaaehtoisesti, koska olemme niin päättäneet ja toistaiseksi katsomme sen olevan molemmille sopiva järjestely - yhteiskunnan on turha tulla sorkkimaan väliimme ja kontrolloimaan suhdettamme.