En olisi uskonut olevani koskaan yksinäinen.

Olen nykyisin ainut sinkku ystäväpiirissäni. Kaikilla on siis kumppani ja usealla perhettä. Itselläni on lapsi myös mutta olen ollut monta vuotta sinkkuna. Kun lapsi on isällään ja joskus muutenkin, koen yksinäisyyden tunteita, tämä tunne on uusi, monta vuotta olin tyytyväinen elämään yksin. Nyt huomaan että ystävilläni, jotka ovat kuin perhe minulle,sillä oma perhe(suku) asuu kaukana,  ei ole aikaa minulle enää niinkuin ennen,johtuen pariutumisista. Jään kakkoseksi. Uusi suhde ja sen mukana tulleet uudet tuttavuudet vievät aikaa ja minun yksinäisyyteni kasvaa. Siitä johtuen,että koen yksinäisyyttä ja kun totuttuun aktiiviseen tapaamiseen/yhteyden pitoon, jota enää ei ole niin aktiivisesti, olen huomaamattani alkanut olla aika vaativa ystävä. Loukkaannun helposti peruutuksista ja jos ilta loppuu liian lyhyeen jne.. Olen vielä nuorikin. Omaa suhdetta ei ole löytynyt vielä, olisi todella mukava jakaa arki ja muutkin asiat yhdessä jonkun samanhenkisen kanssa, katsella illalla tv:tä, käydä kävelyllä, jutella illalla sängyssä ennen nukahtamista, käydä leffassa, puistossa lasillisella, ottaa lapsikin mukaan ja mennä vaikka uimaan, jakaa kaikki ja juttuseuraa,rakastua. Yksinäisyydestä en voi puhua kellekkään, koska en halua että ystäväni alkavat sääliä minua tai että tapaavat minua useammin velvollisuuden tunteesta. Usein pahoitan mieleni ja itsekseni salaa suutun ystävilleni kun eivät tapaa tai ehdi vastailla viesteihin kuin vasta parin päivän viiveellä..koen sen hyvin raskaaksi.