Mielipaha

Olen nuori 14v tyttö. Minulla on suu täynnä rautaa ja silmälasit. Suussa on alhaalla ja ylhäällä kitalaessa kaaret ja molemmissa hammasriveissä raudat. Puhuminen teettää ongelmia ja aina ei edes enää jaksa puhua kunnolla. Harrastan ratsastusta ja minulla on oma poni. Minulla on paljon kavereita, mutta olen aina se joka jää vähän ringin ulkopuolelle ja joutuu aina syytetyksi jos jollekkin tulee toisen kanssa dramatiikkaa. Mutta silti olen kaikkien luottohenkilö. Unelma-ammattini on eläinlääkäri, tai oikeastaan tavoite. Minulla on hiukka erilainen logiikka unelmista ja tavoitteista... Mutta jätetään se. Suurin pönkitys itseluottamukselleni on raudat, lasit eivät haittaa yhtään. Mutta rauta haitta. Kaaret ovat olleet minulla 4 vuotta ja 'telaketjut' n. puolivuotta, mutta olen saanut niistä jo tarpeekseni. Kun sain raudat tuntui siltä, että kaikki ihmiset tuijottivat ja tuijottivat koko ajan. Se oli tosi ikävää. Pääsin siitä ajatuksesta eroon, mutta muutaman kuukauden päästä nousivat uudet ajatukset esiin. Aloin miettimään, että miltä tuntuu elämä ilman rautoja. En muista enää. Jos olisin saanut päättää en olisi halunnut tätä helvettiä. Joka kuukausi pitää olla viikko syömättä, kun hampaisiin sattuu niin paljon. Ja nykyään jos joku tuttu tai perheen jäsen, ihan kuka tahansa alkaa puhumaan raudoistani, mieleni ahdistuu kamalasti ja tekisi mieli vain painua tallille ja itkeä hevosta vasten. Koska se, että joku alkaa puhumaan niistä tuo mieleeni taas sen, että kaikki tuijottaa ja kaikki huomaa sen ja kiinnittää huomiota. Mutta tallilla tiedän, että hevosia ei kiinnosta, ne eivät katso pärstääsi vaan sisintäsi ja on sama vaikka koko pää olisi pelkkä rautamölkky. Silloin saan taas mielen rauhan ja pystyn unohtamaan raudat täysin. Illalla nykyään saatan monesti mennessäni nukkumaan alkaa itkemään, koska raudat ahdistaa. Vaikka olenkin todella nuori, niin silti silloin vain haluaisi, että olisi joku ihminen jonka viereen voisi mennä makaamaan ja se pitäisi kiinni, eikä puhuisi sanaakaan raudoista vaan vaikkapa elokuvista ja kauniista maisemista. Mutta aina joutuu sänkyyn makaaman yksistään ja tuijottamaan kattoa, miettimään miksi tämäkin asia on näin ja usein päädyn myös tulokseen, että en koskaan pääse eläinlääkikseen ja musta ei tule koskaan sitä mitä olen aina halunnut, ei vain voi. Ja taas jälleen itken itseni uneen. Tämä vain lisääntyy koko ajan ja haluaisin kuulla jotain piristävää, ja saada vaikka vähän vertaistukea. Ja tiedän, että raudat ovat hyvin yleiset tänäpäivänä, mutta se on minulle silti kova juttu.