Lue keskustelun säännöt.
Miksi huonoitsetuntoiset ovat niin itsekeskeisiä?
02.02.2022 |
Todella moni ihminen jonka olen tavannut ja tutustunut paremmin ja joilla on huono itsetunto, ovat todella itsekeskeisiä. 90% keskusteluista kääntyy siihen, että mitähän joku hänestä ajattelee, oliko joku omassa käytöksessä outoa, miksi ihmiset eivät pidä hänestä ja niin edelleen. Useimmat ovat 10% ajasta on kiva ja fiksu tyyppi, mutta eihän tuollaista käytöstä kukaan jaksa. Muutama on samaan tyyliin kyllä ruotinut muidenkin käytöstä, pukeutumista, ulkonäköä ja varallisuutta, heissä ei ole mitään muuta substanssia, kuin itsensä vertailu muihin, heistä on helppo päästää irti.
Miten jaksatte viikko tolkulla pohtia sitä, kun työkaveri näki teidät prismassa meikittä verkkareissa? Tai kun sanoitte juhlissa jonkun vitsin ja joku muu ei nauranut sille? Ihan kollektiivisesti voin sanoa, että se toinen tuskin ajattelee asiaa tai sinua kolmea sekuntia pidempään.
Miksi luulette, että kaikkien muiden elämä on pelkästään teidän ulkonäön ja asioiden ruotimista? Voin kertoa, että meillä on muutakin elämää. Ainoa huomattavan ärsyttävä piirre teissä on tuo älytön itsekeskeisyys.
Usein myös väittävät olevansa kilttejä, empaattisia ja kivoja, johtuen juuri noista traumoista, jotka huonoon itsetuntoon johtivat. Sitten jotenkin kuvittelevat olevansa parempia ihmisiä kuin itseään rakastavat tyypit, jotka kyllä puhuvat itsestään paljon, mutta ei puoliakaan siitä mitä nämä huonoitsetuntoiset.
Kommentit (24)
Mulla oli teiniaikoina tällainen läheinen kaveri. Voi luoja kuinka kuluttavaa se oli. Keskustelumme kääntyivät aina siihen, että miksihän kaikki tuijottavat häntä, mitähän joku täysin turhainpäiväinen tyyppi hänestä ajattelee, miksi hän on niin ruma, miksi kukaan ei tykkää hänestä jne. jne.
Pahinta oli se, että koko ystävyytemme ajan toimin hänelle lohduttavana olkapäänä - mutta kaikki päättyi siihen, kun eräs ilkeä tyyppi meni sanomaan hänelle, ettei hänen kannata hengailla kanssani, koska puhun hänestä koko ajan p*skaa selän takana. Mikä ei siis ollut totta, mutta kaveri laittoi välit kerrasta poikki ja lakkasi puhumasta minulle. Hän siis oli niin epävarma, että uskoi mieluummin puolituttua rinnakkaisluokkalaista kuin omaa ystäväänsä. Myöhemmin hän yritti lämmitellä välejämme, mutta en ollut enää kiinnostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisitko ap tarvinnut enemmän huomiota osaksesi?
En olisi. Esimerkiksi tilanteessa joka laukaisu tämän kirjoituksen olisin halunnut keskustella yhteisistä harrastuksista, tulevista juhlista, hänen tekemästään lomamatkasta, hänen perheen kuulumisista (joita en koronan vuoksi ole voinut tavata), remontoinnista tai vaikka siitä säästä. Sen sijaan käytin iltani kuunnellen yksinpuhelua siitä mitäköhän joku kolmas ihminen ajattelee ystävästäni, mitäköhän hänen työkaverit tarkoittivat tällä, mitäköhän muut ajattelee, voiko mennä tämän näköisenä, miksiköhän oli laitettu kahvipöytään jouluna pullaa vaikka hän ei voi syödä eikä pulla edes ole perinne olikohan häntä kiusatakseen laitettu jne. Yritin kääntää mielenkiintoisempiin aiheisiin, mutta aina palattiin siihen mitä muut, jotka eivät ole paikalla, hänestä ajattelevat. Ei myöskään kiinnostanut mitä minä ajattelen tai oma perhe vaan nimenomaan ne "muut" . Vaikka tuskin edes ajattelevat häntä.
Jos jossain joku nauraa, niin varmasti nauraa hänelle. Jos joku sanoo jotain, mitä hän ei kuule varmasti puhutaan hänestä, pahaa. Varmasti taas on sukujuhlissa ruodittu hänen lapsia, hänen kotia, hänen ulkonäköä.
Jos yrittää sanoa, ettei ole minä olin paikalla, niin "ei ne sinun kuullen uskalla sanoa, kun ollaan kavereita".
Todella raskasta.
Minulla oli muutaman vuoden todella vaikea aika elämässä. Masennusta ja rypemistä siinä, olenko riittävä ja edes kiva ja hyvä ihminen. Tosiasia on, että iso osa energiasta meni itseni ja oman toimintani ruotimiseen. Tämän käynnisti liian samaan aikaan osuvat vaikeat tekijät ja ihminen, joka antoivat ymmärtää minun olevan lyhyesti sanoen huono. Etsin kaikin tavoin vahvistusta, ettei se ollut totta ja pienikin takapakki oli suuri. Tapaamisissa keskityin enemmän siihen, etten itse sano jotain tyhmää kuin vastapuoleen. Voin kuvitella tosiaankin, ettei seurassani ollut hyvä olla, mistä ahdistuin vielä enemmän. Olin ystäville etäinen ja vaikutin siltä, ettei minua kiinnosta.
Nyt kun voin taas hyvin, voin oikeasti sanoa kääntäneeni katseeni muihin. Keskityn kuuntelemaan aidosti enkä pelkää niin paljon, mitä minusta ajatellaan. Niin, että olen myös sitä mieltä, että epävarmuus saa ihmisen tuijottamaan omaan napaansa, vaikkei itsekkyydestä varsinaisesti ehkä ole kyse. He vain tarvitsevat apua noustakseen ja kyetäkseen auttamaan taas muita.
Eri asia on huonosta itsetunnosta kärsivät, jotka eivät tee huonojen asioiden eteen mitään. Sen koen jollain tavoin itsekkääksi, että muiden pitäisi aina olla kohottamassa itsetuntoa, vaikka ei itse ole valmis tekemään asioilleen mitään.