Miksi kukaan ei koskaan myönnä olevansa kateellinen?

Vierailija kirjoitti:

Siinä ei ole kaikki – kyse ei ole ihmisistä. Hallitus pystyy varmistamaan, että hallitus on hyvässä kunnossa ja että oikeudenkäynti tapahtuu samalla tavalla kuin sairaalassa. Jumala teki kolmiulotteisen Jumalan patsaan keskellä yötä.

Käytettävissä olevan energian ja resurssien lisäksi ajoneuvosi pystyy tarjoamaan sinulle runsaasti resursseja, kuten poliittista tiedustelutietoa tai taloudellisia resursseja.

Jokainen, joka tekee synnin, rikkoo myös lain; sillä synti on lain rikkominen.

Oletko kateellinen hallitukselle, ajoneuvollesi, syntiä tekeville vai jumalalle joka osaa tehdä jopa kolmiulotteisia patsaita ja vieläpä keskellä yötä? Ei oikein selvinnyt muuten niin loppuun asti hiotusta kommentistasi.

Tietenkin kateellisuus on helpompi myöntää tälläisessä yleisessä keskustelussa, 'oletko joskus kateellinen?', mutta jos puhutaan yksityiskohtaisemmin, että konkreettisesti on kateellinen jollekin tietylle ihmiselle, sitä ei taas myönnetä millään, vaikka olisikin kateellinen..

Vierailija kirjoitti:

Kateus, häpeä ja syyllisyys - siinäpä vasta vaikea kolmikko myöntää tuntevansa. Silti tuttuja jokaiselle. Minä olin nuorempana tosi kateellinen monelle, mutten olisi ikinä sitä myöntänyt, en välttämättä edes itselleni. Kerroin itselleni satua siitä, kuinka ilkeät ajatukseni johtuivat jostain muusta syystä, yleensä kateuden kohteesta ja siitä, kuinka tyhmiä ne olivat 😃 Nyt keski-iässä en oikein kadehdi enää mitään tai ketään.

Nämä nuoret amisjuntit ovat kyllä sitä pikkusieluisinta porukkaa mitä löytyy. Keskisormi pystyssä syljetään päälle kateellisena kun joku ajaa urheiluautolla johon heillä ei ole varaa. Jollain on näyttävä daami kainalossa niin haukutaan koko äijä spedeksi kateudesta kun itse ei uskalla koskaan tehdä aloitetta. Miten voikaan bensalenkkarin elämä olla niin epic failurea

Vierailija kirjoitti:

Kateuden tunnetta en myönnä tunteneeni koskaan. Toki nuorempana oli asioita, joita toivoin ja halusin. Vähän kirpaisi, kun muilla oli, mutta en tiedä oliko se ihan kateutta. Tuollaisia kirpaisuja ei ole ollut yli 20 vuoteen kuitenkaan.

Ei se ole kateutta, koska et toivonut kyseistä asiaa toisilta pois, vaan toivoit vain saavasi sen myös. Kateus on tuhoava tunne, mutta se, että toivoo jotain samaa kuin muilla on, voi olla jopa voimavaroja antava tunne. Tulee ponnistelleeksi enemmän, kun näkee jotain, mikä näyttää tuovan hyvää toisen ihmisen elämään ja sitä toivoo itselleenkin. 

Itse en tunnista kateutta itsessäni yleisenä tunteena, enkä usko, että kateus on muillakaan yleinen tunne, tai erityisen yleistä juuri Suomessa. Kaikki kuitataan nykyisin väitteellä kateudesta. Kenenkään törttöilyjä ei saa paheksua, koska heti on muka kateellinen. Harva meistä on niin lapsellinen, että kadehtii niin merkityksettömiä asioita, kuin esim. uusia autoja tai matkoja ja toivoisi, että tuttavalla/naapurilla/työkaverilla ei olisi niihin mahdollisuutta.

Toisten onni voi tuntua kipuna, jos on itse esim. työtön, sairas, yksinäinen tai muulla tavalla osaton isoista ja merkityksellisiksi koetuista asioista, mutta onko kyseessä todella kateus vai suru, se on yksilökohtaista. 

Voin myöntää että olen kateellinen monista asioista, mutta en toki halua sitä pois muilta. En halua kaverini vaimoa vaikka olen kateellinen heidän hyvästä parisuhteestaan. Olen kateellinen siitä miten hyvä taloudellinen tilanne osalla on, mutta en haluaisi heidän työtään.

Minä olen kateellinen niille, kenellä on iso ja läheinen suku tai ystäväporukka.

T. ei sukulaisia ja vain muutama ystävä

Jos myöntää olevansa kateellinen, myöntää samalla olevansa toista ”huonompi”, haavoittuvainen, epätäydellinen, vajavainen. Se on kolaus itsetunnolle.

En itse osaa tuntea kateutta, olen perustyytyväinen omaan elämääni. Kai ehkä siksi kuvittelen, että kateutta ei ole läheskään niin paljon kuin väitetään. Ilkeys on ilkeyttä, ei kateutta. Kun toisten käytöksessä nähdään kateutta, tarkoittaa se, että ajatellaan itsellä olevan jotain kadehdittavaa ja parempaa kuin muilla.

Itse olen ainakin kyllästynyt siihen puheeseen kateudesta, mitä tällä palstalla on. Se on vähän stereotypiakin: suomalaiset ovat niin kateellisia. Elämässä "paremmin" suoriutuneiden arvostelu nähdään heti kateutena, esim. rikkaita ei saa arvostella täällä. Kateutta halutaan myös tietoisesti herättää muissa ihmisissä, kehumalla vaikka omaa varallisuutta tai ulkonäköä. 

Uskon, että kateus on todellisuudessa harvinaisempaa ja myös monimutkaisempaa kuin mitä ajatellaan. 

Kaikki köyhät eivät automaattisesti ole kateellisia rikkaille, työttömät työssäkäyville, "rumat" kauniille ja niin edelleen. Kateus riippuu siitä, mitä on halunnut omassa elämässä, mitä ei ole saavuttanut, tai mistä on ehkä joutunut luopumaan. On kuitenkin myös mahdollista olla oikeasti iloinen toisen puolesta, ilman että täytyy olla aina kateellinen. 

Vaikka joku hyvin uralla menestynyt, rikas ja arvostettu ihminen voi olla kateellinen pienellä rahalla elävälle taiteilijalle, joka on uskaltanut elää omaa unelmaansa ja rikkoa rajoja. Sellaisesta kateudesta on myös vaikeampi puhua, koska siinä paljastaa joskus haaveilleensa taiteilijan urasta. Tämmöinen tuli ainakin mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateuden tunnetta en myönnä tunteneeni koskaan. Toki nuorempana oli asioita, joita toivoin ja halusin. Vähän kirpaisi, kun muilla oli, mutta en tiedä oliko se ihan kateutta. Tuollaisia kirpaisuja ei ole ollut yli 20 vuoteen kuitenkaan.

Ei se ole kateutta, koska et toivonut kyseistä asiaa toisilta pois, vaan toivoit vain saavasi sen myös. Kateus on tuhoava tunne, mutta se, että toivoo jotain samaa kuin muilla on, voi olla jopa voimavaroja antava tunne. Tulee ponnistelleeksi enemmän, kun näkee jotain, mikä näyttää tuovan hyvää toisen ihmisen elämään ja sitä toivoo itselleenkin. 

Itse en tunnista kateutta itsessäni yleisenä tunteena, enkä usko, että kateus on muillakaan yleinen tunne, tai erityisen yleistä juuri Suomessa. Kaikki kuitataan nykyisin väitteellä kateudesta. Kenenkään törttöilyjä ei saa paheksua, koska heti on muka kateellinen. Harva meistä on niin lapsellinen, että kadehtii niin merkityksettömiä asioita, kuin esim. uusia autoja tai matkoja ja toivoisi, että tuttavalla/naapurilla/työkaverilla ei olisi niihin mahdollisuutta.

Toisten onni voi tuntua kipuna, jos on itse esim. työtön, sairas, yksinäinen tai muulla tavalla osaton isoista ja merkityksellisiksi koetuista asioista, mutta onko kyseessä todella kateus vai suru, se on yksilökohtaista. 

Hyvä esimerkki on lapsettomuus. Jos lapsettomuudesta kärsivä pariskunta saa vaikkapa kutsun kaverin lapsen ristiäisiin niin kyllähän se oma tilanne  tulee väistämättä mieleen ja voi aiheuttaa voimakastakin surua. Ei se silti kateutta ole vaan pelkästään ikävä muistutus omasta elämäntilanteesta.

Kateellinen en ole koskaan ollut. Vihainen kylläkin mutta sekin on turhaa. Kateelliset on kateellisia ja vihaajat vihaa mutta mua eivät saa siihen mukaan. Sen takia elämä on suht ihanaa vaikka rankkaa onkin ja on ollut. Siinäpä se ap.

Vierailija kirjoitti:

Mä voin kyllä myöntää olevani joskus kateellinen, mutta ei se tietääkseni tee musta ilkeää kateuden kohteelle. Voin ihan reilusti sanoa sille vaikka että vitsi olen kateellinen kun sulla on sitä ja tätä.

Sama juttu. En ymmärrä miksi kateus mielletään aina negatiiviseksi.

Yleensä olen kateellinen tyyliin ’olisipa minullakin’, osaisinpa minäkin’, ’uskaltaisinpa minäkin’. Eli ihailen kateuden kohdetta.

Toki voi olla kateellinen negatiivisestikin ’miksi toi sai’, ’toi ei olisi ansainnut tuota’, ’tuo olis kuulunut mulle’ mutta kateus ei automaattisesti tarkoita tätä.

Minä ainakin voin suoraan myöntää olevani kateellinen niille, joilla on rahaa. Etenkin sellaisille ihmisille, jotka ovat vaikkapa voittaneet lotossa tai saaneet perintönä ison summan rahaa. Minulla ei ole koskaan ollut oikeasti rahaa vaikka kohta 30 vuotta tehnyt töitä. En esimerkiksi pysty katsomaan sisustusohjelmia tai lukemaan puutarhalehtiä, koska tiedän, ettei minulla koskaan tule olemaan tuollaiseen varaa. Ei, että kaikkea sellaista haluaisinkaan, toki näissä ohjelmissa on myös kaikkea turhaa.  Mutta kun ei ole koskaan varaa esim. tapetoida olohuonetta tai uusia keittiökalusteita. Tällaisille ihmisille olen kyllä oikeasti kateellinen.

Olen ehkö jotenkin äsburger siinä että kiinnostun asioista ja omista jutuista ja itsestä enkä muiden ihmisten kautta vertaa itseeni. Ei muut ole minä, ei heidän jutut minuun liity.