Mä en vaan riitä, arvoton olo.

Kuulostaa siltä, että äitisi ei todellakaan ole ihan terve. Kuka terve ihminen puhuu läheiselleen noin kauheita asioita. Sinun kannattaa ehdottomasti ottaa häneen etäisyyttä. Älä mene mukaan hänen tunnetiloihinsa. On vaikea sanoa kellekään, että katkaise häneen välit, mutta niin kyllä itse tekisin tuossa tilanteessa. On selvää, että hän ei tule muuttumaan ja sinun on pistettävä itse rajat sille, miten sinua saa kohdella. Paraneminen alkaa vasta silloin, kun et anna hänen myrkyttää elämääsi. Paljon voimia ja uskoa itseesi!!!

Voi sinua. Mitäpä tuohon voi sanoa, kuin että äitisi on se, joka on tehnyt väärin. Hankalakin lapsi on rakas ja tärkeä - jos ei ole, on vanhemman tunnelämässä jotain vikaa. Todennäköisesti olet äidillesi rakas, mutta hän ei osaa käsitellä omia tunteitaan - myöntää itselleen, että on tehnyt kasvatuksessaan virheitä tai että hänellä ei ole ollut keinoja kasvattaa haasteellista lasta - ja pukee nyt epäonnistumisen tunteensa sinun haukkumiseesi. Hienoa, että käyt terapiassa ja että elämäsi suurelta osin on hyvää. Pidä taukoa kanssakäymisestä äitisi kanssa, jos hän sinua edelleen loukkaa. Älä suostu ottamaan kaikkea vastaan! Yritä itse äitinä tehdä asiat toisella tavoin kuin oma äitisi ja hae apua, jos omat voimasi kasvatustehtävässä eivät riitä. Älä pelkää tulevaisuutta, sinä pärjäät!

Kuulostaa hyvin ristiriitaiselta. Musta sun pitäisi ottaa kunnolla etäisyyttä äidistäsi ja purkaa solmujasi terapiassa. Sori, mutta äitisi ei kuulosta siltä, että kaikki olis kotona.

Tämän viimeisimmän riidan jälkeen äiti sanoikin, ettei halua olla enää missään tekemisissä kanssani. Ja nyt voin 100% vilpittömästi sanoa, etten edes tehnyt mitään mistä äiti olisi voinut suuttua (sanoin ainoastaan etten jaksa juuri nyt puhua - oma henkkoht asia ärsytti ja olin yksin keittiössä kun äiti leikki tyttöni kanssa olkkarissa ja huuteli sieltä minulle jotain asiaa), toki kun äiti jyrähti "miten sä kehtaat" (enkä tiedä vieläkään, että kehtaan mitä) niin provosoiduin ja osallistuin myös riitaan. Sanoin myös tosi rumia asioita, ja kun hän kaiveli vanhoja niin sanoin vielä että mitä mä olisin voinut pikkulapsena tehdä toisin, ettetkö itse tehnyt mitään väärin niin "aina syytät mua kaikista sun ongelmista, sairas sä oot aina ollut ja sillä ei ole mitään tekemistä kasvatuksen kanssa".

Enkä haluakaan tuollaista kuulla. En TARVITSE äitiäni, mutta totta kai häntä rakastan ja HALUAN äidin ja tyttärelleni isoäidin. Harmittaa, ettei äiti kuulemma ainakaan vähään aikaan halua nähdä lastakaan, mutta minä en hänestä asetta halua. En todellakaan halua, että pieni viaton lapseni joutuu kestämään tuollaista, hän ei ole tehnyt kellekään yhtään mitään...

Ap

Teini-ikäinen lapsi on myös vasta vielä lapsi, joka ei ole vastuussa kaikista teoista täysin vaan vasta opettelee aikuistumista hiljalleen. On ihan normaalia, ettet tehnyt kaikkea "oikein" silloin. Tsemppiä sulle ap!

Kannattaa sopeuttaa itsenä ajatukseen että et tule koskaan saamaan sellaista äitiä kuin olisit tarvinnut tai halunnut. Et voi koskaan luottaa äitiisi etkä siihen, että hän ymmärtää ja hyväksyy sinut ehdoitta. Älä tee sitä virhettä, että jäät odottamaan päivää jolloin saat sellaisen äidin kuin toivot, että äiti muuttuisi ja oppisi näkemään sinut itsenäsi ja teille kekeytyisi lämpimät ja turvalliset välit. Joudut jatkossakin pettymään aika ajoin, ja tuo on samaa vuoristorataa,  välillä toivo herää että muutos tapahtuu, sitten tulee pettymys. Itse leikin samaa kissa ja hiiri -leikkiä vuosikaudet äitini kanssa, ja vasta kun hyväksyin ettei tässä elämässä meidän välit kohene, sain rauhan ja levollisuuden. Ei tarvitse yrittää, ei tarvitse toivoa ja pettyä. Riittää että nähdään joskus ja olemme pinnallisesti tekemisissä toistemme kanssa, sitähän se yhteiselo oli lapsuudessakin. Ei meillä ollut mitään aitoa yhteyttä ja kuuntelemista, kuulluksi tulemista. 

Kannattaa ottaa etäisyyttä.