Lue keskustelun säännöt.
Pelkään vakavaa sairastumista ja kuolemaa niin paljon etten uskalla elää!
27.05.2015 |
Näin se on. Ikä on 32. Kymmenen vuotta sitten kun sain ensimmäisen lapsen kaikki alkoi. Silloin "sairastuin" rintasyöpään, sitten tuli HIV, MS, suolistosairaudet, kohdunkaulansyövän pelko vei järjen vuoden vaihteessa nyt mulla on sitten melanooma. Ja mahtuu tohon väliin muutakin. Olen nyt käyttänyt tähän suuren osan elämästäni. En jaksaisi enää, pääseekö tästä eroon ilman apua? Pelkään että jos en kokoajan tarkkaile itseäni joku sairaus pääsee valloilleen enkä ole hakeutunut ajoissa hoitoon, diagnoosi pitää saada äkkiä aina. Toki hyviäkin vaiheita on ollut ja tämäkin varmaaan menee ohi parin kuukauden päästä ja kun lääkäri on katsonut luomet. ja sitten taas odotelllaan mikä on seuraava sairaus ja diagnosoidaan itselle joku kammotus googlen kautta. Miksi en vaan osaa elää murehtimatta, tuskin sairastun jotain peläten vaan yhtäkkiä tai jotain eli jos nyt tulisi joku sairaus puskista niin kyllä tympisi tämä tyhjän pelkääminen. Sori pitkä vuodatus. Onko kohtalon tovereita?
Kommentit (16)
Kuulostaa pahalta. Tarvitset apua. Suosittelisin ensin hakeutumaan terveysasemalle lääkärin tai psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle.
Mulla kans on ollut HIV-pelkoa jo yläasteelta lähtien (ilman syytä). Sukupuolitauteja olen myös pelännyt hillittömästi, yleisissä vessoissa ja saunoissa. Kuitenkin nää oireet on pysyneet jotenkin hallinnassa eivätkä merkittävästi rajoita elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kandeisi selvittää vaikka psykiatrisella hoitajalla, mihin perusturvallisuuden tunne on hävinnyt?
Turha huomiselta on lainata surua, sitä saa osakseen aikanaan kuitenkin.
Tuntuuko, että on paljon hoitamattomia ja tekemättömiä asioita ihmisten kanssa, kun et ole valmis kuolemaan? Eihän kukaan nuori ole, mutta jokin tällainen voi voimistaa tunnetta.
Olet jo vakavasti sairas, ei tarvitse enää pelätä sitä.
Varaa aika psykiatrilta. Tai psykologilta. Itse sain avun kognitiivisesta psykoterapiasta.
Luulen että perusturvallisuuden tunne on hävinnyt koska olin lapsena ns tuuliajolla, vanhemmat olivat alkoholisteja. Pelkään eniten lapsien jäävän ilman äitiä, eritoten nuorin on minussa todella kiinni. Tuskin kukaan heistä pystyy yhtä hyvin huolehtimaan ja haluan nähdä heidän kasvavan aikuisiksi ja tulevan toimeen. Sitten voin kuolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko sinulla hyvä, rakastava mies? Koetko saavasi häneltä turvallisuudentunnetta?
Mulla laukaisi raskaaksi tuleminen saman ilmiön, ja nyt lapsen ollessa 2,5-vuotias yhä jatkuu. Välillä on pitkiäkin hyviä kausia, mutta sitten taas alan tuijottaa luomia tai miettiä kilpirauhassyöpää ja mitä milloinkin. Lisäksi huolehdin lapsen jokaisesta pienestä kolhusta kamalasti. Oikein odotan talvea, ettei tarvitse pelätä aurinkoa ja punkkeja. Tosi raskasta tämä ajoittain on. Vaikka järki sanoo, että ei ole syytä huoleen, niin sitä ei vaan saa menemään perille. Toivotaan että löytyisi jokin poppakonsti tämän tilan kukistamiseen!
En ole aiemmin oikein perustanut Maria Veitolasta, mutta tämä kolumni http://www.vauva.fi/artikkeli/aidit_ja_isat/kolumnit/maria_veitola_huolen_kalvama
sai sympatiapisteet nousemaan, kun näin hänessä kohtalotoverin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies on hyvä, mutta jostain syystä en osaa hänelle avautua. Suoraan sanottuna epäilen tätäkin yhdeksi syyksi. Vieraalle ihmiselle kaupan kassalla asioista puhuminen on helpompaa kun oman miehen kanssa. Valitettavasti :( Hyvä mies mutta onko hän hyvä minulle. Perusjuntti joka ei paljon puhele.. Minusta on tullut samanlainen häntä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei auta mikään. Seuraan ystäväni samanlaista touhua. Yksi tauti menee niin toinen tulee.
Kiitos viesteistänne. Pitää yrittää olla huolehtimatta eteenpäin ja yrittää elää se aika mikä on annettu täysillä . Jos muita samassa tilassa olevia on kuulolla kuulisin mielelläni kokemuksia :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä myös. Ei auta kuin olla googlaamatta mitään ja käydä lääkärissä aina kun tuntuu siltä. Ktse tajusin juuri wäettä vaikka jotak löytyisi, niin se voidaan ehkä saada myös hoidettua... yritetään pärjätä!
Sama juttu. Pelkään sydänkohtausta ja veritulppaa. Pelkään myös, että joku läheisistäni sairastuu/joutuu onnettomuuteen. Huoh. Nyt ehkä hieman kuitenkin murehtiminen hellittänyt...
N20
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla samanlaista. Olen 31v. ja sairaudenpelko vaivannut nyt ainakin pari vuotta :/. Itselläni tämä johtuu varmaan siitä, että äitini sairastui syöpään kolmekymppisenä ja elin koko lapsuuteni hänen syöpänsä varjossa. Muutenkin suvussa aika paljon syöpää. Itseäni lohduttaa kuitenkin se, että nykyään monia sairauksia pystytään aika hyvin hoitamaan, eikä syöpäkään välttis ole enää kuolemantuomio.
Ota lomamatka rentoutumista varten ja hanki terapeutti siitä voi olla hyötyä ja saat vuodattaa ajatuksia
Anteeksi puhelin ei näköjään tee jakoja tekstiin.