Miksi ero on helpompi ajatus kuin terapia?

avioeron ottaa ihmiset joiden puolisossa on jotain vikaa.



Näinhän se asenteissa menee ja siksi ero on helpompi kuin terapia.

Me ollaan käyty pariterapiassa ja molemmat yksilöterapiassa ja kaikesta on ollut apua!! Ite olen sitä meiltä että jos toinen lähtee, takas ei ole tulemista ja todella vaikeaksi menee arki lasten takia. Ja meillä oli vielä suht helppo tilanne kun ei hirveesti ollut ongelmia, mutta ainahan sitä jotain pientä on! Varaat ajan ja menette!!

kuin otin eron pelkkää tyhmää ylpeyttäni.



ja voisin vaikka vannoa että oli helpompaa kuin kertoa lapsille, että isi ei asu enää kotona...



nyt ollaan palavasti rakastuneita, ongelmiakin on toki, mutta ne on vähän kuin kiihkeän suhteen alussa, kun nyt on tutustuttu ihan uudestaan :)

ei munkaan mies suostu mihinkään terapiaan, vaikka olen yrittänyt ehdottaa...



Haluaa mielummin eron ja pitää tietysti VAIN minua syyllisenä siihen, vaikka todellisuudessa se on niin molemmilla meillä osuutta siihen että parisuhde voi huonosti...jos ero tulee niin se on kyllä TÄYSIN miehestä kiinni/miehen syy, sillä itse haluaisin (jo lastenkin takia) hoitaa suhteemme kuntoon! Mitään suurempaa ongelmaa meilläkään ei nimittäin ole...miehellä vain vissiin joku neljänkympinkriisi tms?

Terapioissa on huimia eroja- ei sieltä itsestäänselvästi apua tule. Ja vaikka toinen saisi terapiasta irti jotakin, toinen ei välttämättä saa, jos ei ole valmis käsittelemään omia henkilökohtaisia juttujaan.

Jostain luin että yleisimpiä avioeron syitä on just se että toinen kasvaa ja haluaa alkaa voida paremmin, mutta toinen ei halua/kykene muuttumaan, jolloin toisella ei ole paljon muita vahtoehtoja kuin lähteä.



Tietenkin kaikkea kannattaa kokeilla. Ylepys on tosi huono syy avioeroon, mutta omanarvontunnon säilyttäminen hyvin tärkeää ja jos ei sitä voi liitossa säilyttää, mielestäni kannattaa erota. Naisen historia kun on omasta arvostaan luonnollisesti luopumista, kuihtumista, latistumista- ja ympäristökin sitä monesti odottaa ja vihjailee että on ihan normaalia luopua itsestään. älkää hyvät naiset sitä enää tänä päivänä itsellenne tehkö.

helpompi ottaa ero, kuin myöntää itselle (ja muille) oma vajavaisuutensa. Miehet ei kovin usein halua myöskään käydä läpi vaikeita asioita vaan menevät siitä mistä aita on matalin.

pitäisi ottaa ja muuttaa itseään ja käyttäytymistään, ja laiskat idiootit ei ole edes valmiit sitä vaivaa näkemään parisuhteen vuoksi. Niistä muutot sun muutkin ovat helpompia.



sori toi "katkera" sävy, meillä minä olin valmis taipumaan vaikka solmuun mutta mies ei terapiaa halunnut, eikä muutenkaan myöntänyt että mitään vikaa on. Ja lopulta kävi ilmi, että miehessä oli ollut kaikki vika:oli hankkinut toisen naisen muttei ollut valmis edes siitä myöntämään syyllisyyttään. Ja voishan muakin yrittää syyttää siitä, että "joutui" hankkimaan toisen naisen, mutta kun minua ei ollut saanut muutettua, vaikka olin jo taasen sen tsiljoona kertaa nöyrtynyt ja antanut periksi parisuhteen vuoksi, hankki sitten toisen mieleisemmän salaa. Sai jäädä se mies kuin nalli kalliolle.



Terapia jo ennen kuin ongelmia oli, olisi ollut se paras vaihtoehto.

monesti terapiassa joutuu oppimaan että itse on vastuussa elämästään ja valinnoistaan ja vain omaa käytöstään/reaktioitaan voi muuttaa. Se on rankkaa ja ikävää, on paljon helpompi syyttää olosuhteita tai lähimmäisiä tai vaikka ***tumaista pomoa.

Se voi tuntua helpolta ratkaisulta, kuvitellaan että ongelmat loppuvat siihen. Mutta yleensä se ongelma, joka oli eron syynä, jatkuu ja lisäksi tulee avioeron aiheuttamat ongelmat, joten tuloksena on tuplaongelmat, paljon pahaa mieltä ja monen vuoden kaaos. Kun jos on lapsia niin ei siitä toisesta pääse lopullisesti eroon avioerollakaan, aletaan vain riidellä eri asioista (lapsista, tapaamisista, minuuteista, elatusapueuroista ja siitä mitä niilä saa)

enemmän eron jälkeen joutuu puimaan kaikkea puolison kanssa kuin sitä ennen. Ja kaikesta pitäisi sovussa päättää ja paljon olla sen vuoksi tekemisissä. Eikä siihen ole vielä laskettu lasten osuutta, joista oleva huoli ja kaipuu on se aivan kaikken rankin asia (jopa lähivanhemmalle, pakko kun ne lapset on etävanhemmalle on päästää.)

Meidän avioliitossa oli monia ongelmia, yksi niistä oli miehen väkivaltainen käytös. Yritin puhua siitä miehelle että ymmärrätkö miltä musta tuntuu kun satutat? Ja että niin ei saisi tehdä missään tilanteessa. Miehen mielestä se oli mun täysin oma vika kun käyttäytymiselläni pakotin hänet käymään muhun käsiksi, eikä edes pyytänyt anteeksi. Tämä riitti mulle, halusin turvallisemman elämän lapselleni ja itselleni.



Jossain vaiheessa eron aikana mies soitti mulle ja sanoi käyneensä psykologin/psykiatrin juttusilla "tarkastamassa" onko hänessä vikaa. Tämä ammatti-ihminen oli sitten kuulema kertonut miehelle että mies on normaali ja reagoi aivan normaalisti tilanteeseen mutta mulla sen sijaan on persoonallisuushäiriö. Että näin.



Ennemin olisin nirhannut ranteeni auki voiveitsellä kun jäänyt siihen avioliittoon tai pariterapioihin miehen kanssa.