Lue keskustelun säännöt.
Nuoruudenrakkaus mietityttää
22.05.2015 |
Olin nuorena kaveri erään pojan kanssa, joka oli minuun ihastunut. Vietimme todella paljon aikaa yhdessä ja jotain pussailuakin oli, mutta itse en kokenut silloin olevani häneen rakastunut, ainoastaan todella kiintynyt. Onnellisimmat muistoni elämältä ovat siltä ajalta. Lopulta tämä poika kyllästyi jahkailuuni ja löysi uuden tytön, jonka kanssa meni naimisiin ja sittemmin erosi. Olimme yhteydessä vain hyvin satunnaisesti tai ei lainkaan vuosien ajan, mutta yhteisiltä kavereilta tiedän, että olen hänen "elämänsä rakkaus." Itse löysin (ihanan) miehen ulkomailta (Euroopasta, jos sillä nyt on väliä), ja olemme olleet jo monta vuotta naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Asumme miehen kotimaassa, missä viihdyn oikein hyvin. Kaikki on hienosti.
Nyt olen kuitenkin taas tavannut tämän nuoruudenaikaisen ystäväni. Muistan, miten ihanaa meillä oli yhdessä, miten helppoa hänen kanssaan oli olla. Hän on vieläkin yhtä kiva, meillä synkkaa todella hyvin (ainakin omasta mielestäni). Hän ei onnistu löytämään pysyvää suhdetta, vaan kiertää nykyään naiselta toiselle, vaikka tiedän, että pohjimmiltaan kaipaa aitoa rakkautta.
Olen tajunnut, etten silloin nuorena osannut ymmärtää rakastavani häntä, vaikka hän oli mulle silloin kaikki kaikessa. Nyt elämä on vienyt meidät kaikin tavoin niin erilleen, etten voi koskaan saada häntä, vaikka kaipaan häntä vieläkin. Mitään ratkaisua asiaan ei ole, koska en voi jättää lapsiani ja muuttaa Suomeen, enkä toisaalta erottaa heitä isästään. Surettaa.
Kommentit (10)
Meillä kävi vähän samalla tavalla, entinen poikaystäväni ei oikein koskaan ole sopeutunut avioliittoonsa vaan ovat koko ajan olleet eroamassa tai pysymässä yhdessä lasten vuoksi, minä taas en ole löytänyt oikein ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.05.2015 klo 11:34"]
Kuinka nuorena sen ensimmäisen miehen kanssa olit, ap? Teininä? Ihmiset voivat muuttua aivan tosi paljon sen jälkeen. Mistä edes tiedät, että hän etsii pohjimmiltaan rakkautta tällä hetkellä? Minusta vaikuttaa pikemminkin siltä, että ei osannut sitoutua liittoonsa, petti ja nyt jatkaa sillä samalla naistenmieslinjalla.
2 puolestaan kävi pettämässä ukkoaan ja kertoilee siitä kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä?
Mitä järkeä on ruveta tuollaisiin puolivillaisiin suhteisiin, jos haihattelee kuitenkin ympäriinsä? Ottakaa vastuu omista valinnoistanne. Läheisriippuvaisten touhua.
[/quote]
Miten niin kävin pettämässä ukkoani? En todellakaan käynyt. Kävin kahvilla 3 kertaa hänen kanssaan aika pitkän ajan kuluessa kylläkin, eli kaikenlaista mietittävää siihen toki mahtui. Mieheni tiesi koko ajan, missä menen. Kerroin siis tunteistani tätä toista kohtaan miehelleni, en salannut mitään. Siksi asiassa ei ollut mitään ohmeellistä, koska mieheni HYVÄKSYI minulle tällaiset tunteet. En minä niitä valinnut ja kävin ne läpi, koska niillä oli minulle hyvin tärkeä viesti, ja fiksu mieheni tajusi tämänkin. Näki kai, ettei kaikki ollut kunnossa.
2
Jos tunne tätä nuoruuden ihastusta kohtaan on voimakkaampi kuin nykyistä miestä kohtaan, niin kannattaisi varmaan toimia nyt eikä 50-vuotiaana. Kyllä lapset kestävät eron ja ap:kin voisi muuttaa takaisin tänne kotimaahan heidän kanssaan, jos saisi huoltajuuden.
Näin nimittäin miehet toimisivat, he eivät paljon mieti vaan lähtevät. Tiedän, että tämä saa alapeukkuja, mutta sanon senkin uhalla.
Voi, mulla on kaukaisesti samanlainen tilanne, eli tosi hankala asetelma etsiä kauan kaipaamaani rakkauden tunnetta ja rakkautta elämääni. Ihan lyhyesti stoori menee näin: Olin tosi huonoitsetuntoinen miesten suhteen enkä löytänyt ketään, enkä uskonut koskaan saavani rakkautta. Tutustuin yhteen mieheen 21-vuotiaana, joka voisi olla isäni, josta tuli tukijani ja joka ihastui minuun. Torjuin hänen läheisyytensä kuitenkin koska ikäero jne. Enemmän kuin rakkautta tunsin varmaan kiintymystä ja arvostusta. Seksuaalisia tunteita en tuntenut käytännössä ollenkaan, kuten en pystynyt tuntemaan muitakaan miehiä kohtaan johtuen huonosta itsetunnostani etten kelpaisi kellekään.
Sitten tapasin yhden aivan ihanan miehen, johon rakastuin. Miehellä oli kuitenkin itsellään ongelmia, jonka takia ei ollut kovin helppoa hänelle edetä suhteeseen. Otin sen niin, etten kelvannnut hänelle ja surin asiaa tosi syvästi. Hänelle siis kuitenkin kerroin tunteistani, mutta hän torjui minut.
Ajattelin, että rakkaus on minun kohdaltani nähty ja koska tämä itseäni vanhempi mies oli yhä vapaa ja kiinnostunut minusta menin yhteen hänen kanssaan koska tiesin, etten voi enää milloinkaan tuntea rakkautta ketään kohtaan.
Sitten tapasinkin vuosien päästä tämän toisen miehen, johon olin ollut kovin rakastunut ja menin vastoin omiakin odotuksiani rakastumaan häneen päätä pahkaa uudestaan. Vasta tämä uusi tutustuminen auttoi minua tajuamaan, miten ihanaa seksi on (vaikka sitä ei ollut tämän miehen kanssa edes) jne. Mies tuntui nyt olevan kasvanut itsekin, kuten minäkin ja molemmat paljon valmiimpia rakentamaan sitä jotain, mikä ei aikaisemmin edes alkuun päässyt. Miehellä ei ollut niidwn välissä olleiden vuosien aikana ollut ketään edelleenkään, niin vaikeaa pariutuminen hänelle oli. (Kuten olisi ollut itsellenikin ilman tätä vanhempaa miestä.) Tuntui kun tapasimme, etten ole koskaan rakastanut ketään toista, niin kuin häntä.
Mutta minulla on lapsia ja perhe, vanhempi mies kohtelee minua hyvin ja on rakastanut minut niin ehjäksi, että ylipäätään tutustuminen tähän toiseen oli uudestaan mahdollista, eli itsetuntoni on kasvanut ja voimistunut. Eipä siitä lähdetä miehen, joka herättää kyllä kaikki tunteeni, mutta jonka kanssa mikään ei olisi varmaa millään tasolla, suhdetta rakentelemaan. Jos olisin sinkku, ei olisi väliä, vaikka koittaisinkin.
Ja siis rakastuin siihen toiseen mieheen, koska hänen ja minun välilläni on kaikesta huolimatta aivan mahtava sielunkumppanit -tyyppinen yhteys ja hän tuntui haluavan jotakin kanssani ja oli lämmin ja mukava - se ei silti vain eiittänyt kohdallamme suhteeseen ja sitä surin syvästi. (Mutta eipä ollut hänellä johtanut kenenkään toisenkaan kanssa, ja tiedän, ettei hän ole homo tms.) Itse ajattelen hänen tarvitsevan itseasiassa vähän samaa mitä minä olen saanut mieheltäni, eli ehdotonta rakkautta, muuten hän on yksin koko lopun elämänsä. Ehken se ole edes minä, joka hänelle sitä kykenee antamaan, koska olen itsekin rakkaudessa vajaa, mutta tunteitanihan se "tieto" ei sammuta.
2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka nuorena sen ensimmäisen miehen kanssa olit, ap? Teininä? Ihmiset voivat muuttua aivan tosi paljon sen jälkeen. Mistä edes tiedät, että hän etsii pohjimmiltaan rakkautta tällä hetkellä? Minusta vaikuttaa pikemminkin siltä, että ei osannut sitoutua liittoonsa, petti ja nyt jatkaa sillä samalla naistenmieslinjalla.
2 puolestaan kävi pettämässä ukkoaan ja kertoilee siitä kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä?
Mitä järkeä on ruveta tuollaisiin puolivillaisiin suhteisiin, jos haihattelee kuitenkin ympäriinsä? Ottakaa vastuu omista valinnoistanne. Läheisriippuvaisten touhua.
Hei, kiitos viesteistä! Kuulostaa tosiaan vähän samankaltaiselta tilanteelta. Minusta tuntuu myös, että olen "eheytynyt" mieheni rakkauden ansiosta ja olen siitä hänelle todella kiitollinen. Mistään puolivillaisesta suhteesta ei suinkaan ole kysymys, olin yhteen mennessämme todella rakastunut mieheeni ja rakastan häntä syvästi vielä nytkin, mutta kun on pitkän aikaa jonkun kanssa, tulee ajatelleeksi kaikkea. Olen itse lisäksi tosi huono tekemään valintoja noin niin kuin yleisestikin ja haihattelen aina menneiden perään. Lisäksi kuviossa on vielä tämä kotimaa-ulkomaa -aspekti, joka myöskin vaikuttaa.
Saattaa ehkä kuulostaa siltä, että ystäväni on naistenmies ja kyllä hän sitä nyt jossain mielessä onkin, koska varmasti saa naisen kuin naisen kaatumaan. Satun kuitenkin tietämään, että hänen vaimonsa lähti suhteesta löydettyään toisen, ja koska tunnen oikeasti hänet pitkältä ajalta ja koska meillä on läheisiä yhteisiä kavereita, tiedän että hän hakee oikeaa rakkautta ja suhdetta. Kuten sä toinenkin tässä ketjussa kommentoinut kerroit kakkosmiehestäsi, mun ystäväni myös on rakkaudessa jotenkin vajaa, ja mua vaivaa lisäksi se, että tunnen edesauttaneeni sitä vajautta nuoruuden töppäilyjeni kautta.
Saatan ollakin läheisriippuvainen, en ihmettelisi sitä. Onko se sitten jotenkin tuomittavaa, en ole varma. En itse ainakaan nauti siitä, voit olla varma.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käy vetää sitä äijää perseeseen! Tilanne ratkeaa heti.
Melkeinpä kuin oma tekstini!
Mutta muutamalla erolla. Mies oli siis ensirakkauteni - ei ensimmäinen poikaystävä tai mitään, mutta sellainen, jonka myötä ymmärsin mitä hullu rakastuminen tarkoittaa, se ei todellakaan ollut mitään pientä ihastusta vaan jalat alta ja pää pyörälle, unet ja syömiset olivat täysin toissijaisia.
Miehellä oli lapsuudessaan ollut paljon käsiteltävää, esim. se että äitinsä oli sairastunut ja kuollut kun hän oli ollut vasta koululainen.
Eihän siitä suhteesta lopulta mitään tullut, minä olisin halunnut jotain... tavallista, yhteistä asuntoa, kotia, lemmikkiä, kenties jopa lapsia. Mutta tämän niin pahasti satutetun miehen elämään se ei sopinut. Hänellä ei vaan ollut sydäntä sanoa sitä minulle, itse piti tajuta.
Hän on sitoutumiskammoinen yksineläjä, vaikka on jaksanut vielä viimevuosiin asti voivotella sitä, ettei ole kenellekään kelvannut. Ihana, hurmaava mies. Mutta ei pidä ihmetellä, miksei "kelpaa".
Aikuisuuteen kuuluu, että seisoo tekemiensä valintojen takana. Sinä olet löytänyt ihanan miehen, saanut lapsia ja perheen. Voit haikailla ja päiväuneksia tästä menneisyyden rakkaudesta, mutta tee itsellesi oikein ja pidä se kaikki omana tietonasi.
Aika tyypillinen tarina. Meillä ollaan tällä hetkellä siinä tilanteessa, että lapset edellisistä avioliitosta ovat aikuistuneet ja ollaan sen teini-varhaisaikuisuus vuosien poikaystäväni kanssa muuttamassa yhteen.