6-kymppisen äitini puhelut minulle...

Ehkä hän odottaa sinunkin vastavuoroisesti kertovan kuulumisiaan, mutta ei halua suoraan udella mitään.

Kuulostaa ihan mun äidiltä. Seitsemänkymppinen. Puhelut menneet tällaisiksi viime vuosina eläkkeelle jäämisen jälkeen. Äiti soittelee kolmisen kertaa viikossa ja kertoo yleensä vielä osittain samat asiat. Kunhan jaksan kuunnella selostukset niin saattaa jopa kysyä, miten uudessä työssäni on mennyt tai mitä lapsille kuuluu, ja jopa kertoo, että "ai niin, isälläsi ei ollutkaan syöpä uusiutunut, tulokset tuli.". :) Mä pistän ikääntymisen piikkiin. Joskus pamautan suoraan asiaan, ettei käydä aina tätä kuulumisosiota läpi.

Varmasti äitini odottaakin minun vastavuoroisesti kertovan kuulumisiani, mutta kun niitten kuulumisien pitää olla

A) positiivisia (mutta ei kuitenkaan liian tunnepitoisia)

B) samassa linjassa hänen arvomaailmansa kanssa

Minulla ei siis saa olla omia mielipiteitä eikä ajatuksia.

Ap

[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 12:54"]

Ehkä hän odottaa sinunkin vastavuoroisesti kertovan kuulumisiaan, mutta ei halua suoraan udella mitään.

[/quote]

Saa nähdä, ajatteleeko oma jälkikasvunne vielä samalla tavalla teistä.

Mun äiti on ihan samanlainen. Lisäksi puhelu kestää aina tolkuttoman kauan. Jos yritän kertoa omia kuulumisia, ei sitä kiinnosta pätkääkään, vaan yleensä lopettaa puhelun samantien tai vaan jatkaa pokkana omia loputtomia jaarittelujaan. Kuusikymppinen on munkin äiti ja aina on ollu tommonen.

Kuulostaa tietyn ikäluokan tavalle toimia. Sillon aikanaan ei opeteltu puhumaan tunteistaan taikka omista asioistaan liian suoraan. Omat vanhempani ovat syntyneet 40-50 luvulla ja tunnistan heidän tavassaan toimia tietynlaista pinnallisuutta, ehkä se oli sen ajan tapa toimia aikanaan ja siitä on vaikea päästä eroon.

Me ei soitella äitini kanssa kuin silloin, kun on asiaa. Eli ehkä 1-2 kertaa vuodessa. Jotenkin on asiatkin vuosien ja välimatkan vuoksi vähentyneet.

Tunnistan myös äitini tässä. Aina soittaa mökiltä samat kuulumiset, jopa samoilla sanoilla. Ilma on kuin maitoa ja aurinko paistaa. En tosiaankaan jaksaisituhlata aikaani kuuntelemalla turhia jorinoita. Kerro asias ja päästä mut takas hommiin.

Olen onnellinen äidistäsi. Mulla äiti muistaa tekstiviestillä tasaisin väliajoin lainaten rahaa. Kerran hermostuinkin ja vastasin vain että joo kiitos, meille kuuluu hyvää. Pyysi hän sentään sen jälkeen anteeksi sitä, että on huono äiti.

Harmi vaan, että on vielä huonompi mummu.

Mun äiti ja eräs toinen sukulainen ovat samanlaisia. Mä tiedän heidän naapuriensakin elämän, vaikken ole sukulaisen naapureita koskaan edes tavannut. Kysyvät ehkä meidän kuulumisia, mutta kun yritän kertoa jotain lapsista, puhuvat päälle ja jatkavat omien asioidensa vauhkoamista. Soittavat molemmat kerran päivässä, jätän usein vastaamatta kiireisiin vedoten. Äidilläni tämä on alkanut/pahentunut iän myötä, sukulaisella on niin pienet piirit, ettei ole mitään omaa elämää. Äidin puhelut ovat onneksi lyhyitä, toisen sukulaisen pitkiä.

Mikset kerro itse kuulumisiasi? Ehkei hän halua udella kun pelkää että pahastut. Miten ilmeisesti tekisitkin ?

Mutta sulla on sentään äiti joka haluaa pitää suhun yhteyttä. Huonomminkin voisi olla.

[quote author="Vierailija" time="21.05.2015 klo 13:19"]

Mikset kerro itse kuulumisiasi? Ehkei hän halua udella kun pelkää että pahastut. Miten ilmeisesti tekisitkin ?

Mutta sulla on sentään äiti joka haluaa pitää suhun yhteyttä. Huonomminkin voisi olla.

[/quote]

Äitiäni ei oikeasti kiinnosta kuulumiseni. Ainakaan hän ei muista enää viikon päästä mitä olen hänelle kertonut. Jos minulla on ongelmia, ei hän halua puhua niistä vaan vaihtaa puheenaihetta eikä enää myöhemminkään palaa tähän ongelma-aiheeseen.

ap

Hih, anoppini on juuri tuollainen. :) On toki jo 70 kohta eikä soittele (onneksi) mutta naamatusten ollessa saattaa vaihtaa yht'äkkiä puheenaiheen vaikka kesken vastapuolen lauseen. Koskaan ei kysele kuulumisia mutta kertoo muiden lapsien ja lastenlasten asioista. Sitten kuulema taas muille puhuu meistä eli ilmeisesti kuitenkin (ainakin joskus) kuuntelee vaikka muuta esittää. Saattaa lähteä huoneesta ihan varoittamatta ja toinen jää hölmönä ihmettelemään kun se juttukin jäi kesken.

Oma (edesmennyt) äitini puhui paljon mutta osasi kyllä kuunnellakin. Ja hänen juttujaan oli mukava kuunnella, oli hyvä kertomaan ja huumorintajuinen eli puhelut oikeasti piristi. Vaikka samoja ikiä niin ei onneksi samanlainen. :)

No, laitahan persereikä blues soimaan niin ei ahdista noin paljon.

Se on tuon ikäluokan tapa kommunikoida ilmeisesti. Minäkin pitkään luulin että äiti ei kuuntele kun sanoin asioistani. Kuulin sitten toista kautta että hän oli ylpenänä kertonut että meidän Niina se teki sitä, eli  oli kuunnellut. Minusta aina tuntuu että hän kritisoi minua, mutta nyt (kun hän on jo melkein 70) olen tajunnut että se on hänen tapa ilmaista huolta ja välittämistä.

Musta tuntuu että äitini on paljon kiinnostuneempi ystäviensä lapsenlapsista jne. Kertoo jatkuvasti kaikkea heistä vaikka ovat mulle täysin tuntemattomia. Mitäköhän hän mahtaa omista lapsenlapsistaan kertoa ystävilleen kun ei tiedä heistä paljon mitään?

Ihan samanlainen äiti minulla. En jaksaisi kuunnella puolen tunnin pitkäveteistä tarinaa jostain laulujuhlilta missä on käynyt. Saman asian voisi käsitellä puolet lyhyemminkin, kun jokaista merkityksetöntä yksityiskohtaa ei tarvitsisi kuvailla juurta jaksaen. Sitten kun omat tarinat on kerrottu, minun sanomisille ei jääkään enää yhtään aikaa, ja puhelut loppuvat siihen kun oma puheripulihätä on ulostettu.

Näin myös meillä. On puuduttavaa kuunnella päivästä toiseen selontekoa siitä miten ja missä on nyt tänään menty ja tultu. Missä kaupassa käyty ostoksilla ja kenen kanssa vaihdettu kuulumisia. Sen jälkeen kerrataan naapureiden, tuttavien, sukulaisten ja kumminkaimojen tekemiset sekä vaivat, kivut, kolotukset ja hoidot. Päivä toisensa jälkeen. Käy pitemmän päälle raskaaksi.

Välitän vanhemmistani, totta kai, mutta minulle riittäisi tiivistettynä tieto siitä, että heillä on kaikki ihan ok. Tai siitä, jos ei jostain syystä tällä kertaa olekaan. Olen lukuisia kertoja antanut rivien välistä ymmärtää, että etenkään toisten ihmisten tekemiset tai sairaudet eivät minua kiinnosta, mutta laihoin lopputuloksin. Viime aikoina olen sanonut tämän suoraan, mutta eipä ole siitäkään ollut apua. Pahimmillaan tulee itku ja syytös siitä, etten välitä.

Joka päivä pitäisi soittaa. Tästäkin asiasta on riidelty ja itketty ja syyllistetty. Nykyään jätän kylmästi  työkiireisiin vedoten soittoja väliin, kuullakseni seuraavan puhelun aluksi toteamuksen, että "et sitten soittanut eilen".

Raskasta. Soittamisesta on tullut pakkopullaa.

Olen 39- vuotias ja äitini on 70.

Kuulostaa kummaltakin mummoltani (ovat 70 ja 80 välillä). Sen hetkisen juttukaverin kuulumisiin ei kiinnitetä mitään huomiota. Kertoilee minulle serkkujani juttuja ylpeänä, puhuu naapurin rouvasta ja minulle tuntemattomista sukulaisista. Joskus ajattelin että mummo(j)a ei minun jutut kiinnosta lainkaan. Kunnes kuulin serkuiltani, että "mummo se aina niin ylpeästi puhuu "Virpistä" (minä), olet varmaan sen lempilapsenlapsi". Että se on kai tuon sukupolven tapa :)

Äitini kuoli joitakin vuosia sitten. Hänen vielä eläessään ajattelin monta kertaa samoin kuin täällä kirjoittavat. kyllästytti samat jutut, ei jaksanur muistaa minun asioitani, ei oppinut kunnolla käyttämään kännykkää jne jne. asioita, jotka väistämättä kuuluvat vanhuuteen.

Nyt kun äitiä ei enää ole, on minulla usein häntä kauhean ikävä ja kaduttaa, kun olin niin monesti kärsimätön hänelle, tiuskin ja olin ilkeä.

Nyt tajuan, että hän oli ainoa ihminen, joka minua sittenkin vilpittömästi rakasti.