Tajusin, että kotiäitiys ei ole mun juttu

Ekan lapsen kanssa tämä tunne ei ollut yhtä vahva. Vaikka vauva-arjen totaalisuus yllätti ja alku oli meillä erinäisten terveysongelmien vuoksi tavallista rankempaa, niin yhden vauvan äitinä vielä pystyi välillä tekemään muutakin kuin olemaan kotona ja äitinä. Itse lapsen hankkiminen oli elämäni paras ratkaisu ja saavutus, ja rakastan tuota nelivuotiasta enemmän kuin mitään. Palasin töihin hänen ollessaan 1 v 2 kk kun hänelle löytyi loistava hoitopaikka. Nämä kolme vuotta välissä ovat olleet melkoista tasapainottelua vaativan työn ja äitiyden välilllä, ja välillä se on stressannut suunnattomasti. Lähinnä, koska olen tuntenut, että olen samaan aikaan riitämätön molemmilla saroilla.

Toinen lapsi oli toivottu, etenkin siksi, että halusimme lapselle sisaruksen. Hektisten työvuosien jälkeen tuntui myös hyvältä idealta jäädä äitiyslomalle ja samalla voida antaa enemmän aikaa myös esikoiselle. En ajatellut, että kotiin jääminen enää vaatisi mitään sen kummempaa sopeutumista, sillä olinhan jo kerran kokenut saman. Ainoa, mitä ajattelin oli se, että ekat kuukaudet vauvan ja nelivuotiaan kanssa ovat fyysisesti rankkoja.

No nyt olen sitten äitiyslomalla ollut jo viikkoja. Toka ei ole vielä syntynytkään kun olo on sellainen, että kotiäitiys ei ollenkaan ole mun juttuni. Kamala ja yllättävä ajatus, mutta hyvin vahvasti näin tunnen. Äitiys kyllä on mun juttuni, mutta ei se pelkästään kotona oleminen.Kaipaan aikuista seuraa, mahdollisuutta käyttää älyäni, ihmisten näkemistä, hyviä keskusteluja. Vaan arki viimeisillään raskaana ja päivät kahdestaan nelivuotiaan kanssa täällä lähiössä ovat ihan jotain muuta. Nelivuotiaalle on täysi työ keksiä päivittäin tarpeeksi puuhaa ja virikkeitä pelkästään kotihoidossa. Ekat viikot menivät lomatunnelmissa, mutta nyt on retkeilty lähes kaikissa puuhapaikoissa, käyty leffoissa, lasten teatterissa, kahvilassa jne. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä ihan joka päivä. Kaverien ja naapureiden samanikäiset lapset ovat kaikki päiväkodissa päivät, joten nelivuotiaalla ei ole ikäistänsä seuraa. Taloyhtiön pihalla hän ei viihdy yksin, puistossa on noin parivuotiaita, joista moni ei puhu ja muutenkin ovat sosiaalisilta taidoiltaan eri vaiheessa. Nelivuotiaalle ei tunnu riittävän se, että on vain minkä tahansa ikäistä seuraa, koska hoitopaikan lapset ovat olleet pari vuotta vanhempia. Sen ansiosta lapsi on vähän jopa ikäistään edellä kognitiivisilta ja sosiaalisilta taidoiltaan. Kerhot ovat loppumassa kesäksi. Ja niissä kerhoissakin on meidän alueella vain näitä nuorempia.

Kotona yritän parhaani keksiä lapsen kanssa puuhaa, mutta lapsi silti tylsistyy. Alkaa jatkuva tabletin mankuaminen ja kysely siitä, milloin isi tulee kotiin. Osittain ongelma on myös oma rajallinen fyysinen jaksaminen näin loppuraskaudesta. On ymmärrettävää, että on tylsää kun äidin kanssa ei voi juosta, äiti ei pysy pyörän perässä, äiti ei hypi trampoliinilla, paini jne.

Pojan lisäksi on äitikin äärimmäisen tylsistynyt. Olen juuri jättänyt taakseni työelämän, jonka parasta antia ovat olleet älylliset pähkinät ja mielenkiintoiset keskustelut samanhenkisten ihmisten kanssa. Mahdollisuus syventyä asioihin ilman häiriötä. Nyt mihinkään ei ehdi syventymään, eikä minulla ole oikeastaan mitään "omaa". Ja vielä vähemmän tulee olemaan kun vauva syntyy. Mies on töissä 7-19. Sen jälkeen viettää hieman aikaa lapsen kanssa ja sitten vuorottelemme eri iltoina lapsen iltapuuhissa. Lapsi nukahtaa noin klo 21-22, jonka jälkeen on ainoa mahdollinen hetki tehdä jotain omaa. Mutta yleensä olen silloin jo niin naatti, että käyn vain nukkumaan. Työssä ollessa nämä aktiviteetit olivat aika samoja, mutta koska lapsen kanssa oltiin illat ja viikonloput, ei tätä "mitä ihmettä nyt keksisi" -oloa ollut. Olin tähän ihan tyytyväinen, kun vain sain välillä tehdä elämässä muutakin.

Päälle huono omatunto näistä ajatuksista. Lapsia en kadu kumpaakaan, mutta mietin, että miten pää kestää vähintään vuoden kotonaolon, mahdollisesti pidemmän pätkän. En tunne olevani ollenkaan samalla aaltopituudella muiden kotiäitien kanssa, sillä heidän kanssaan keskustelut tietysti pyörivät vain näissä samoissa kuvioissa. Ja suurin osa heistä varmaan on juuri onnellisia tässä äitikuplassa. Minä vain tarvitsen elämääni eri puolia. En kaipaa omia viihdemenoja ja olen tottunut jo siihen, että lapsi muuttaa elämää. Kyse ei siitä. Jotenkin elämä on vain aika yksipuolista ja kehtaanko sanoa, aika tylsää nyt.

MIten te toisen kerran äitiyslomalle jääneet ovat kokeneet tilanteen? Ehkä lasten tekeminen pienemmällä ikäerolla olisi ollut helpompaa tässä mielessä. Meidän perheelle vaan tämä ikäero tuntui oikealta, ja pidin tärkeänä, että ehdin välissä olla jonkin aikaa töissäkin.