Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Fanitus kuuluu nuoruuteen?
18.05.2015 |
Täytän kohtapuoliin 40 ja olen tehnyt havainnon: Mun on ollut jotenkin vaikea jättää nuoruus taakse joiltain osin, koska en ole tajunnut joidenkin asioiden kuuluvan nuoruuteen.
Esim. fanitus. Enää en jaksa fanittaa. Musiikki on ollut tärkeä osa elämääni, mutta enää en kuuntele muuta kuin radiota ja satunnaisia biisejä youtubesta tai spotifystä. Pidän rock/pop-tähtiä ihan tavallisina ihmisinä, joilla on lahjoja taiteen saralla ja jotka ovat menestyneet. En enää näe sitä taikaa, mitä joskus oli. Kun nämä tähdet olivat suorastaan jumalolentoja.
Käyn yhä joskus rock-konserteissa, siitä en luovu koskaan. Seuraan joidenkin mielenkiintoisten julkkisten instagram-tilejä. Mutta fanitus on kohdaltani ohi. Huomaan, että fanittaminen sittenkin kuului varhaisempaan ikävaiheeseen, eikä ollutkaan ikuista.
Muita?
Kommentit (7)
Mulla ei kuulunut nuoruuteenkaan, en ole koskaan fanittanut suuremmin ketään tai mitään. Mieheni taas 48-vuotiaana on fanittanut aina musiikki- ja urheilutähtiä ja tekee niin vieläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi hillutaan esiintyjän edessä kädet pystyssä...muistan ajatelleeni niin jo kun hyvä ystäväni oli teininä NKOTB-fani ja kuulin rttä siellä keikalla oli itketty hysteerisenä ja jotkut olivat pyörtyneetkin.Johtuu ehkä uskonnollisesta taustastani, että koen sen eräänlaisena epäjumalan palvontana. Toisaalta, en ymmärrä kiihkomielistä Jumalanpalvontaakaan, tai en siihen ainakaan itse pystyisi. Ymmärrän sen että hyvää esitystä kunnioitetaan suosionosoituksin, mutta palvonta tuntuu vain typerältä.
Jotenkin lapsellinen teksti.
Eikä edes totta, koska kyllä aikuiset ihmisetkin jaksavat 'fanittaa' heille tärkeäksi kokemiaan asioita/ihmisiä, vaikka se fanitus nyt ei ehkä ihan olekaan pikkuhousujen oopperalavalle heittämistä. Useimmiten.
Jaa-a. Mä olen 35v ja edelleen, tai oikeastaan taas, fanitan erästä artistia tosi kovasti. Vuosia oli taukoa, kun lapset oli pieniä ja ei energia riittänyt oikein mihinkään. Nyt kun on taas aikaa ja energiaa, niin fanitan ihan täysillä. Olen huomannut kyllä, että sitä pidetään melko lapsellisena touhuna, mutta miksi aikuisena ihmisen pitäisi muuttua tylsän tasaiseksi ja sellaiseksi, jolla ei suuria tunteenpurkauksia ilmene ikinä? Okei, en kilju missään konserteissa (en edes niissä käy), mutta silti mä fanitan sen verran kovaa, että voisin kulkea fanipaita päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.05.2015 klo 12:59"]
En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi hillutaan esiintyjän edessä kädet pystyssä...muistan ajatelleeni niin jo kun hyvä ystäväni oli teininä NKOTB-fani ja kuulin rttä siellä keikalla oli itketty hysteerisenä ja jotkut olivat pyörtyneetkin.Johtuu ehkä uskonnollisesta taustastani, että koen sen eräänlaisena epäjumalan palvontana. Toisaalta, en ymmärrä kiihkomielistä Jumalanpalvontaakaan, tai en siihen ainakaan itse pystyisi. Ymmärrän sen että hyvää esitystä kunnioitetaan suosionosoituksin, mutta palvonta tuntuu vain typerältä.
[/quote]
Olen täysin samaa mieltä yltiöpäisen fanituksen typeryydestä. Ja voit vain kuvitella kuinka kärsin kun tutut hekuttavat facebookissa, miten heidän Jaana-Petteri kakki tai osasi melkeen syödä, vaikka kaikki menikin ympäriinsä, niin kakka kuin ruoka.
Alue: Aihe vapaa
Minä fanitan täysillä vaikka olenkin aikuinen. Lapsellisenahan sitä pidetään ja ehkä se sitä onkin, mutta se tuo elämääni paljon iloa, miksi siis luopuisin siitä. Sen verran fanittaminen on kuitenkin muuttunut teiniajoista, että vaikka jotkut ihmiset ovat minusta aivan ihania, niin en pidä heitä kuitenkaan jumalina ja näen myös heidän huonot puolensa, siinä missä teininä en voinut uskoa mitään pahaa idoleistani.