Onko mitään keinoa välttyä baby bluesilta?
Viimeksi vauvan saadessani olin todella alamaissa suht kauan synnytyksen jälkeen. Itketti, ahdisti käsittämättömästi (ehkä alun kipeät rinnat ja imetyshankaluudet vaikutti asiaan myös), oli vaan niin paha olla. Jo osastolla sai nieleksiä itkua, itkin suihkussa ja välillä kyyneleet vaan valuivat vaikka kuinka yritin olla reipas. Olo oli oikeasti kamala. Tuntui, että ihan kaikki asiat itketti. Syksy on muutenkin minulle ollut jo pitkään jotenkin ahdistavaa aikaa (vaikka toisaalta myös pidän syksystä), ja tuolloin synnytys osui syksyyn, kuten nytkin tulee vauva syntymään syksyllä.
En muista kahden ensimmäisen vauvani kohdalla olleeni niin alakuloinen ja ahdistunut, kuin sitten kahden nuorimman kohdalla. Muistan paremminkin käyneeni melkein ylikierroksilla, hääräsin iltamyöhällä osastolla keittäen kahvia miehelleni joka tuli vauvaa katsomaan ja olo oli kuitenkin enemmän iloinen kuin surullinen.
Jotenkin niin ristiriitaista, miksi olen synnytyksen jälkeen niin surullinen ja ahdistunut, kun vauva on kuitenkin todella toivottu ja niin ihana ja rakas.
Muita joilla samoja kokemuksia tai tietoa, voiko tuota pahaa oloa välttää mitenkään valmistautumalla tmv. tavalla?
Kommentit (5)
Minulla taas ekan kanssa kesti aikansa, että ylipäätään löysin äitiyden. Olin hukassa itseni kanssa.
Noh' saadessani tämän tokan vuosien jälkeen ekasta, niin eipä onneksi sama toistunut. Asiat alkoivat mennä oikein hyvin alusta saakka. Tosin myönnän, että hieman on pinnaa alkanut kiristellä viime syksystä asti, kun tokakin on yhtä menevä vipeltäjä, kuin ekakin. Mutta enemmän on hyviä, kuin huonoja päiviä.
Tsemppiä ja aurinkoa päiviisi ap!!
Kiitos, 4 :) Nuorimmaiseni kanssa stressiä aiheutti tosiaan imetyksen hankaluus alussa.... rinnat oli verillä ja kipeät, ja ihan alussa vauva oli tosi unelias, keltainen, ja paino ei meinannut lähteä nousemaan. Jouduimme vähän väliä hyppäämään neuvolassa ja osastolla punnituksissa ja joka kerta jännitti ihan hirveästi. Vaipat oli kuivia ja kakka mustaa jne. Todella stressaavaa oli se alku. Sitä kesti aikansa. Mutta sitten kun rinnat tottui imetykseen niin kaikki lähti rullaamaan paremmin ja vauvan paino alkoi nousta jne. Kehittelin itselleni kuitenkin hirveät paineet imetyksen onnistumisesta ja pullon antaminen tuntui lähes synniltä, ja jouduin kuitenkin alussa pulloa antamaan. Ja kun eräät sukulaisetkin heti kyselivät jopa mieheltäni puhelimessa, että imetänkö vai meneekö pullomaitoa.... se loukkasikin. Olin kuitenkin imettänyt nuorimmaista ennen kolme lasta yli vuoden ikäisiksi.
ap
Eikö tämän enempää keskustelua synny tästä aiheesta, luulisi asian olevan tuttu lähes jokaiselle äidille? :/
ap