Masentunut vai vain luonteeltani alavireinen?

Olen lähes kolmessakymmenissä oleva naisen alku. Sanon alku, koska en ole elämässäni kokenut juuri mitään. Elämäni junnaa paikallaan.

Tuntuu, tai jo varmaan 7 vuotta olen tuntenut samaa. En tiedä, mistä saisi elämänhalua vai onko se jollain ihmisillä vaan yksinkertaisesti nollassa.

Olen ollut samassa duunissa iät ja ajat, teinitytöstä asti. Työ on ok. En halua vaihtaa työtä, koska minulla ei ole mitään kiinnostusta mihinkään, ei sitten yhtään. Olen kuitenkin kohtalaisen hyvä työssäni, hyvä työtoveri ja suosittua seuraa. Työ on pakollinen paha, mutta se pitää minut jollain lailla järjissäni. Oli loma tai ei, se on yhtä tylsää.

Olen tapaillut ja tapaillut monia tyyppejä, mutta palaan aina yksinoloon. Yhdessä ei ole hyvä, eikä yksin. Olen liian introvertti olemaan kenenkään kanssa enkä antaisi toiselle osapuolelle mitään iloa. En haluaisi seurustella itseni kanssa.

En halua uusia ystäviä, koska minulla on vanhat ja niistä ajoittainen seuran tarpeeni täyttyy. Joskus tutustun uusiin kavereihin ja tuttaviin, jotka haluaisivat olla enemmänkin tekemisissä, mutta minä en, koska en jaksa/saa siitä mitään.

Minulla on omat harrastukseni, kuntosaleilu, lenkkeily, hiihtokin, musiikkijuttuja. Nekin tuntuu usein tyhjältä ja raskaalta. Mikään ei tunnu, ei sitten yhtään miltään.

Isommat sisarukseni, jotka ovat 40-50-vuotiaita, haaveilevat edelleen kaikesta, elävät täyttä elämää ja heistä paistaa, että elämä on niin mukavaa.

Kuitenkin elämä on niin mustaa. Joka päivä on mustaa. Vaikka kuinka yritän nukkua hyviä yöunia ja esittää pirteää, nähdä lähimpiä, kummilapsia, harrastaa ja nähdä valoa kaikessa, on se mustaa. Olen kuin eläkeläinen, joka odottaa kuolemaa, eikä enää uskalla tehdä mitään uutta ja jännää ja haaveilla hauskoista jutuista.

Usein ainoa toivon pilkkeeni on se, että joskus olen haudassa, eikä tarvitse miettiä yhtään mitään.

Voiko tällaiselle mustan tuntuiselle elämälle tehdä mitään. Ongelmani on, kaikki on ihan sama eikä mikään tunnu miltään. En koe ilon pilkettä.