insuliini

Just tyypillistä tähänkään ei kukaan vastaa. Kuvaa just mun elämääni. Helvetisti vaikeuksia ja tänään mä tajusin ettei musta kukaan taida oikeasti välittää.
Kukaan mun kavereista ei ota yhteyttä. Se olen minä aina joka soittaa tai viestittelee. Mä soitan mun äidille se kyllä juttelee mutta ei sekään soita mulle. Työkaverit on ok mutta oikeesti ei taitais paskan vertaa hätkäyttää jos tappasin itteni. Perhekin on sellainen kiviriippa perässä. Jos mä en pidä tunnelmaa yllä niin ei kukaan muukaan. Mä olen helvetin kipeä... Miljoona perussairautta ja kolarista tulleet vammat haittana loppuelämän. Jos tapan itseni haluan onnistua enkä jäädä vammautuneena kitumaan. En ole löytänyt mistään tietoa paljonko insuliinia pitää pistää yhdellä kertaa että kuolee. Mulla on jääkaapissa 3 täyttä pakettia eli 15 kynää täynnä insuliinia.

Entä jos vaan jätät sen insuliinin pistämättä.

Niin. Tänään vaan tuli stoppi. Tuntuu että millään ei ole mitään väliä. Tuntuu turhalta yrittää mitään koska kaikki aina epäonnistuu.... Mietin että jaksanko tästä eteenpäin ja olla se moottori joka kuljettaa kaikkia muita mukanaan ja ylläpitää ystävyyssuhteita.

Voi käydä vielä huonommin, eli et kuole mutta jäät aivovaurioisena laitoshoidettavaksi johonkin terkkarin vuodeosastolle. Olen nähnyt näitä yrityksiä. 

Ehkä kannattaisi mennä mieluummin sairaalan päivystykseen ja kertoa siellä, mitä suunnittelet ja saada kuuntelija sieltä edes hetkeksi, ehkä päästä jopa kriisihoitoon osastolle. Luulen, ettet oikeasti edes halua tappaa itseäsi, koska täältäkin tulit hakemaan enemmän seuraa ja apua ja juttelukaverin. Joka oikeasti haluaa tappaa itsensä, löytää kyllä keinot ja tekee sen, keneltäkään kyselemättä ja kenellekään kertomatta. En usko, että haluat oikeasti kuolla vaan haluat löytää jonkun oljenkorren, jonka varassa kuitenkin jatkaa eteenpäin. 

Jos et ole allerginen, ota koira. Siinä sinulla on aina joku, jolle olet tärkein ihminen maailmassa ja joka ei välitä saavutuksistasi tai vammoistasi tai mistään muustakaan ulkoisesta. 

Actrabidampulli riittänee moninkertaisesti hengenlähtöön, tietysti iv.

Itsemurhakeinona kivuton ja helppo, mutta mielummin laita loppuelämä ranttaliksi ja tee kaikki asiat, jotka

olet halunnut tehdä ennen sitä.

Terkuin

DM1

Totta tuokin että omalla tavallaan haen nyt huomiota edes joltain. Olen jo pitkään kaivannut elämääni iloa ja hauskuutta jotain kepeää tän kaiken muun sairauden ja vaikeuksien tilalle. Olo on kuin olisin syvässä kuopassa josta ei pääse pois ja kukaan ei kuule mun avunhuutoja. Koko aikuiselämän olen ollut se jolle kerrotaan huolet ja murheet. Mä en pysty kenellekään kaatamaan mun murheita.
Olen jo kauan miettinyt tapanko itseni ja tänään se selkisi että konsti on lähellä.
Ainoa mikä mua estää on mun lapsi joka on herkkä . Tuleeko sille liian isot henkiset vauriot jos tapan itseni... Mietin jo että lähden metsään kävelylle ja Ikäänkuin katoan sillä reissulla. Insuliinit mukaan ja metsän keskelle makaamaan.

No ota se koiranpentu! Siitä saat iloa ja muuta ajateltavaa ja sellainen elämänilo ja rakkaus, joka koiranpennulla on, varmasti tarttuu. Myös lapsellesi tulee muuta ajateltavaa kuin masentunut äiti ja samalla teille tulee yhteistä elämänsisältöä. Ota joku helppo rotu, joka antaa paljon mutta vaatii vähän. Esim. joku sinnikäs pikkuterrieri (cairn, australianterrieri) tai pieni tai keskikoinen villakoira, joka pidetään lyhyessä lammasturkissa. Tai sheltti. Tai perhoskoira. Tai japaninpystykorva tai kääpiopystykorva.  Taii ota pieni sekarotuinen. Eläimen kosketus saa mielihyvähormonit erittymään, eläimen kanssa liikkuminen ja leikkiminen samoin ja pelkästään ulos lähteminen saa energiat uuteen nousuun. Katseen kääntäminen omasta navasta pois auttaa näkemään muutakin kuin ne omat ongelmat, joihin hukkuu. Et ole vailla huonoja ystäviä tai ymmärtämätönä perhettä. Jätä heidän murheensa taakse äläkä odota heiltä mitään. Koiranpennun kanssa saa aina uusia ystäviä ja uutta seuraa, joille sinun taustasi ei merkitse mitään, koiraihmisille riittää, että teillä on yhteinen puheenaihe ja rakkauden kohde.