Järjetön synnytyspelko iski yllättäen viimeisillään raskaana!

Apua! Toinen synnytys lähestyy, olen rv 35. Eka synnytys oli raju kokemus, koska lapsi syntyi ilman mitään ennakkomerkkejä 35+1 keskosena ja pienikokoisena. Synnytys käynnistettiin koska lapsivedet menivät, ja ehkä se siitä synnytyksestä teki niin järjettömän kivuliaan ja järkyttävän. En ollut ehtinyt mielessäni käsitellä koko synnytystä, myöskään synnytysvalmennusta tai tutustumista synnärille ei järjestetty. Hyvä kun tiesin, että lapset syntyvät tuosta jostain haarovälistä. That's it.

En ollut pelännyt lainkaan ekaa synnytystä, koska ajattelin, että synnytys on luonnollinen asia, ja kaiken maailman nynnytkin sen ovat kestäneet. Että miksen minäkin, joka olen vahva ja sitkeä. Väärässä olin. Nyt ajattelen, että miten kukaan tässä maailmassa voi hankkia lapsia, kun kokemus on niin kauhea. Olin kivusta sekaisin ja ihan shokissa, ja synnytys eteni sellaisella voimalla, että muutamassa tunnissa tapahtui se, minkä kaiketi pitäisi yleensä tapahtua puolessa vuorokaudessa.

En tiedä onko kipukynnykseni vain harvinaisen alhainen, vai oliko kipu ylipäätänsä kovempaa kuin normaalissa synnytyksessä. Lapsihan oli pieni, kaksikiloinen, joten kyse ei ollut mistään repeämiskivusta vaan supistuksista. Äitini synnytti minut samoilla viikoilla ja samankokoisena, ei saanut kivunlievitystä ja kuvaili supistuksia vain hieman kovemmiksi kuukautiskivuiksi. 

Minä makasin käyrillä ja tipassa, enkä saanut liikkua, mikä olisi helpottanut varmaan oloa. Noista tunneista en muista mitään muuta kuin toiveeni, että kuolen, jotta pääsen kivusta eroon. Epiduraalin sain niin, että se ehti vaikuttaa 1.5 tuntia synnytyksen lopussa. Muuta kivunlievitystä en saanut, en edes peruspanadolia. Luonnonmukaisestikaan en voinut tuskaa lieventää, eli varmaan edes lämmin suihku, liikkuminen, telkkarin katsominen, musiikki tms. olisi edes vähän helpottanut oloa, mutta makasin järkyttyneenä vain sidottuna sairaalasänkyyn. Kerroin kätilöille, että sattuu ja kovaa, mutta kätilöt vain vähättelivät, ettei käyrillä näy supistuksia ja että homma vielä niin alussa, ettei epiduraalia voi saada. Sitten paikalle tuli lääkäri, joka katsoi kummissaan kätilöä ja ilmoitti, että ollaan valmiina synnytyssaliin. Siellä sain epiduraalin, josta  tuli ihmeelliset näkö- ja kuulohäiriöt, joita pelästyin. Kyselin vain henkilökunnalta, että voiko tämä olla normaalia, eikä kukaan vastannut. Varmaankin saatoin myös pelätä tuolla hetkellä, että jotain tapahtuu ja kuolen.

Kun nyt niin rakas lapseni syntyi sinänsä helpon ponnistusvaiheen jälkeen (helpoin osa synnytyksessä) ensimmäinen tunne oli helpotus. Ei onni vauvasta tai halu saada hänet heti syliin. Meillä olikin vaikea aikutaival, koska tunteiden herääminen vei aikansa, imetys ei koskaan onnistunut, pelkäsin lapsen kuolevan (vaikka terve olikin) ja lopulta masennuin uupumuksesta ja liiasta yrittämisestä. Hoidin lasta mekaanisesti loistavasti, mutta äitiydestä nautin vasta kuuikausien päästä.

Jostain syystä kaikki tämä kuitenkin unohtui. Ei ollut mielessä kun teimme päätöksen toisesta, eikä ole vaivannut raskauden aikana. Neuvolassa joskus kysyttiin puolivälin tienoilla, mutta silloin ei vielä pelottanut. Nyt pelottaa, ja mietin, miten ihmeessä selviän! Haluan kovasti toisen lapsen, mutta nyt fiilis on sellainen, että olisinpa jättänyt tekemättä, en varmaan selviä. Tällä kertaa on epämääräinen olo, että jotain menee todella pieleen ja joko minä tai lapsi kuolemme synnytykseen. Nyt on kuitenkin jo niin paljon viikkoja, etten varmaan enää ehdi minnekään pelkopolille. Ja synnytys voi käynnistyä ihan näinä päivinä, kun ensimmäinenkin tuli ajoissa. En edes viitsi soittaa neuvolaan, koska jotenkin en edes halua käsitellä koko asiaa vaan sysätä pois mielestä.

Onko vastaavan kokeneita? Miten selvisitte?