Onko niin, että kun on kerran surrut epätoivon ja ahdistuksen kautta masennukseen, ja rakastanut hulluuden rajoille, niin sen jälkeen tunteet laimenee eikä mikään tunnu miltään?

Onko ihmisellä tietty määrä tunteita käytössä, vai onko joku itsesuojelumekanismi? Vaikka läheinen kuolee niin siitä selviää olankohautuksella ja keskittyy käytännön asioihin, tuntuu vaan että okei näin kävi nyt, jokainen vuorollaan. Tai joku iloinen yllätys ja onnenpotku on vaan olo, että aha, hyvä juttu, ei siitä sen enempää. Miksi tunteet laimenee, eikö suuria voi kokea kuin kerran? Onhan se tietty helpompi näin, mutta ihmettelen.