Vaivutteko toisinaan masennukseen leikkausarpia katsoessanne?

Mitä sinulle on tapahtunut?

Ainoa arpi on kahdesta sektiosta. Ei siis huonoja muistoja.

Itsellä 4 leikkausarpea vatsassa sappirakonpoistoleikkaudesta johtuen.  Tähystysleikkaus.  Kiitollinen olen että leikattiin, olin huonossa kunnossa. 

En masennu. Mulla on varmaan 8 leikkausarpea, isoimmat rinnan poistosta ja hätäsektiosta. Elettyä elämää ne vaan on, mitä niitä enää vatvomaan.

Teini-iässä tein joitain pieniä viiltelyjälkiä käsivarsiini, jotka hädin tuskin näkyvät enää. Harvemmin edes enää muistan niitä, mutta joskus tietyssä valossa ne saattavat näkyä paremmin ja silloin tulee jotenkin huono mieli niistä. Tulee mieleen se synkkä minä, joka ei silloin nähnyt mitään tulevaisuutta itsellään, olin joskus se nuori tyttö, joka oli niin surullinen, vaikka silloin pitäisi viettää elämänsä parhaimpia vuosia. On välillä ihan outoa ja epätodellista ajatella, että tuo menneisyyden minä ja minä nyt tällä hetkellä olemme sama ihminen. Se kaikki mitä muistan ja ajattelin silloin tuntuu todella kaukaiselta. En tiedä tuntuuko muista, joilla on ollut vaikea lapsuus, mutta kuitenkin ihan ok aikuisuus tuolta. Tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin ja olen tyytyväinen elämään, mutta koen että nuo menneisyyden asiat ovat kuin jokin varjo taustalla. Aina siellä jossakin, mutta nykyään olen vain oppinut katsomaan siitä pois päin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sinulle on tapahtunut?

En jaa tässä yksityiskohtia. Mietityttää vain muiden kokemukset. Ap.

1 sektioarpi ja siitä tulee ikävät muisto, koska lapsi on kuoli 1-vuotiaana.

Käsissä olevat viiltelyarvet eivät tuota minkäänlaisia tunteita enää.

Mulla on pieni tähystysarpi alavatsassa sterilisaatiosta. Ei masenna, päinvastoin.

En. Olen sairaushistoriani kanssa ihan sinut ja muuten onnellinen.

Mesennus on sairaus, joka tarvitsee hoitoa. Yleensä sekä terapiaa että lääkitystä.

T 12 leikkausta endometrioosisista, adenomyoosista ja niiden liitännäisasioista (mm virtsarakko tehty ohutsuolesta uusiksi)

Voipi olla että arpien syyn ollessa traumaattinen niiden näkeminen palauttaa ikävät muistot mieleen.

Mulle ei jäänyt traumaa, vaikka hätäsektio jouluaattoyönä 10 viikkoa ennen laskettua aikaa ja sitä edeltävä 6 viikon sairaalajakso sekä sen jälkinen 10 viikon lapsen sairaalajakso olivatkin raskasta aikaa.

Kumminkin kaikki meni lopulta hyvin valtavista peloista ja riskeistä huolimatta.

Ei ole muuta leikkaus arpea kun synnytyksestä tullut ei tule katseltua eikä masenna se vaan aivan muut.

En ole koskaan ymmärtänyt näitä jotka harmittlee ihonsa arpia tai syntymämerkkejä ja luomia.

Arvet kertoo eletystä elämästä, niitä on turha hävetä. Ei ne ketään rumenna (toki ikävää jos niihin liittyy erityisen huonoja muistoja). 

Sektioarvet ei varmaan ketään masenna, koska niistä on koitunut jotain erityisen hienoa, oman lapsen syntymä. Tietysti, jos lapsi ei selvinnyt, asia on eri.

Ei mutta joskus ärsyttää kun sängyssä kirjaa lukiessa se ranteen leikkausarpi kiiltelee lampun valossa häiritsevästi.

Ei masenna, välilevyoperaatiosta jäi todella siisti muutaman sentin mittainen arpi. Ja harvemmin tota selkäpuolta tulee edes katseltua.

En häpeä arpia. Mutta masennun, kun katson arpia ja ne muistuttavat kaikista niistä ikävistä asioista tapahtuneeseen liittyen.

Umpisuolen leikkausarpi navan yläpuolella masentaa, koska se teki kauniista navastani sellaisen lupsahtaneen, surullisen, kun se arpi painaa napaa hiukan lyttyyn. Olisin mieluummin ottanut pitkän leikkaushaavan kylkeeni. Miksi leikkauksissa potilasta ei informoida ja anneta vaikuttaa millä tyylillä leikataan.

En, nään ne vähän niinkuin luomina tai tatuointeina. Itselläni on kaulassa ja lonkkaluun kohdalla arvet. Tosin ne ovat onneksi tosi haalistuneet, ettei niitä melkein edes huomaa.

Vierailija kirjoitti:

Teini-iässä tein joitain pieniä viiltelyjälkiä käsivarsiini, jotka hädin tuskin näkyvät enää. Harvemmin edes enää muistan niitä, mutta joskus tietyssä valossa ne saattavat näkyä paremmin ja silloin tulee jotenkin huono mieli niistä. Tulee mieleen se synkkä minä, joka ei silloin nähnyt mitään tulevaisuutta itsellään, olin joskus se nuori tyttö, joka oli niin surullinen, vaikka silloin pitäisi viettää elämänsä parhaimpia vuosia. On välillä ihan outoa ja epätodellista ajatella, että tuo menneisyyden minä ja minä nyt tällä hetkellä olemme sama ihminen. Se kaikki mitä muistan ja ajattelin silloin tuntuu todella kaukaiselta. En tiedä tuntuuko muista, joilla on ollut vaikea lapsuus, mutta kuitenkin ihan ok aikuisuus tuolta. Tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin ja olen tyytyväinen elämään, mutta koen että nuo menneisyyden asiat ovat kuin jokin varjo taustalla. Aina siellä jossakin, mutta nykyään olen vain oppinut katsomaan siitä pois päin.

Mulla on näkyvät viiltelyarvet yli 20v. takaa ja kyllähän ne harmittavat niiden aiheuttaman stigman takia. Vaikka olen mennyt elämässä eteenpäin, niin arvet käsissä muistuttavat aina nuoruuden tyhmyyksistä.

En koskaan, olen hengissä ja hyvisssä voimissa leikkausten ansiosta. Kulkisin vaikka häpeilemättä bikineissä ja antaisin näkyä jos viihtyisin rannoilla.