Voiko paniikkihäiriön kanssa elää normaalia elämää ja miten?

Mulla tulee kohtauksia enää todella harvoin, en ole käyttänyt lääkitystä vuosiin. Lukioaikana en pystynyt pahimmillaan esim ajamaan autoa.

Olen jotenkin oppinut hallitsemaa kohtauksia tai siis huomaan kun tilanne alkaa muuttua ahdistavaksi ja mm. hengitysharjoituksilla pyrin rauhoittumaan.

Pahimpina aikoina käytän lääkitystä. Kognitiivisessa terapiassa käyn tarpeen ja taloudellisen tilanteeni mukaan. Diagnoosin olen saanut jo 80-luvun lopussa. Onhan tämä välillä yhtä hemmettiä. Nyt parempi kausi meneillään. Kaikkeen tottuu. Pakko ollut tottua

Jaksamisia!
3

Mä jouduin pahimpina aikoina ihan rauhoittavaa hakemaan ensiavusta. Oli todella traumaperäinen paniikkihäiriö kyllä ja jotenkin sitä vain oppi tajuamaan tilanteen ja sen, että kroppa "laittaa" tuntemaan näin. Kokoaikaista lääkitystä en halunnut ja olin onnekas, kun pääsin psykologille. Kävin reippaan puolen vuoden verran ja toiseksi viimeisellä kerralla sanoin, että ei mun tarvii enää tulla. Ilman sitä psykologia ois kyllä asiat toisin.

Joskus tulee kyllä vieläkin paniikkikohtauksia, tosin n. kerran tai kaksi vuodessa :)

Tsemppiä älyttömästi!!! Koita päästä juttelemaan jollekin, en ikinä ois uskonut, että oikeasti auttaa.

Aina kai se on ainakin takaraivossa. Tiettyihin tilanteisiin et vain mene.

Kyllä se varmaan riippuu paljon siitä, miten paha paniikkihäiriö on ja onko löytänyt keinoja rauhoittaa itseään. Kun itseäni alkaa huimata tai iskee epätodellinen olo, istun hetkeksi hengittämään rauhallisesti ja vakuutan itselleni, että tämä on nyt tätä ja että se menee pian ohi kuten aina ennenkin. Jos pyörryn, niin mitä sitten?  Itseäni auttaa jostain syystä myös se, että juon kulauksen vettä tai syön pastillin. Minulla on aina teatterissa tai muussa vastaavassa paikassa mukanani pastillirasia ja vesipullo.