Työssäkäyvät yksinhuoltajat

kun lapsella ei ole hoitajaa. minä kävisin kuntosalilla mutta se ei ole mahdollista vaikka siellä on lapsiparkki, ni töiden jälkeen ei voi enään lähteä ku lapsi on ollut jo kymmenen tuntia päiväkodissa ni olisi lapselle liikaa lähteä illal vielä hoitoon, pakko se on töiden jälkeen tulla suoraan kotiin...että se siitä mun kuntosalilla käynnistä

on illalla klo 20.00 ja vielä ehkä senkin jälkeen joku kiljuu sängystä ja joudut pomppaamman kesken OC. tai kooman rajamailta. Isä oli mukana kuvioissa vielä jonkun aikaa sitten mutta nyt osallistuu tuolta pilven päältä. Rankkaan on mutta työ ja lapset ovat minun pelastus. RAKKAISTA Isovanhemmista ei juurikaan apua.

tuon yleiskunnon ylläpidon arkisella hyötyliikunnalla. 4-10km kävelyä päivittäin ja siihen vielä se, että hissiä ei voi käyttää töissä, vaikka viisikerroksinen rakennus kyseessä ja useasti päivässä juostava eri kerroksissa.

Turvaverkko, joka oli toki ennenkin, otti minut ja lapset kiinni niin tiukasti, kun lasten isä lopullisesti häipyi, että putoamisen vaaraa ei ole. Perheelliselle on varmasti vaikeampi tarjota apua, koska kuitenkin PITÄISI olla kaksi jakamassa vastuuta, toista arjen vastuunjakajaa minun avioliitossani ei kuitenkaan koskaan ollut.

Teen 3-vuorotyötä, vanhempi lapsi on koululainen, nuorempi vuorohoitopäiväkodissa. Koti on välillä kyllä sotkuinen, mutta ei siihen sotkuun kukaan kuole. sitten siivotaan kun on aikaa. Ei itseään tarvitse vetää piippuun.



Täytyy sanoa, että olen tyytyväisempi tähän tilanteeseen kuin avioliiton aikaan, silloin oli 2 lasta ja yksi iso lapsi huollettavana. Eniten tuskaa tuotti se suurin lapsi eli mies.

Mummo auttaa ja henkisenä tukena pari loistoystävää.

Noh, elämää tää vaan on. :) En itse koe mitenkään erityisen raskaana. En ole koskaan kokenut miltä tuntuu, kun mies hoitaa oman osuutensa hommista. Parempi näin.

No, turhaan minä sitä tässä valitan. Mies oli matkoilla pari viikkoa ja ai että oli ihanaa!

vuorosellaisessa, koska tein vuorotyötä, tankkaa aikaa oli, mutta hienosti selvittiin. Eikä traumoja jäänyt kenellekkään. Isovanhemmat auttoivat useaan otteeseen meitä, kiitos siitä heille.

Vanhempani auttavat tarvittaessa. Eli ilman tukiverkkoa, tuskin pystyisin tekemään haasteellista työtäni. Täytyy järjestellä lapsen haku päiväkodista yms kun työpäiväni venyy. En ole kertaakaan valittanut, vaikka olen hoitanut lapseni vauvasta asti yksin. Sossussa en ole käynyt kertaakaan.

Olen töissä lasten kanssa ja kotona myös, sitä monet ihmettelevät, mutta pidän työstäni. Ja tukiverkko on tärkeä, silloin tällöin saa aikaa myös itselle ja lapsenvahti hakee välillä lapset aiemmin hoidosta jos olen myöhään töissä.

..odotan jo kovasti, että palataan " arkeen" , minä opiskelemaan ja töihin! Minulle itselle paljon helpompaa ja olen lapsillenikin paljon enemmän " läsnä" kun päivinä enemmän asioita hoidettavana. Viikonloppusin tehdään sitten kaikkea kivaa rennosti yhdessä...

kun on yksin vastuussa kaikesta. Lasten isä on hyvin harvoin tekemisissä lasten kanssa.

Mutta tähän myös tottuu.



Ja mielestäni on turha verrata matkatyöläisten puolisoja tähän: se puoliso on kuitenkin läsnä joskus ja jo tieto siitä, että on joku jonka kanssa jakaa arjen murheet, helpottaa henkistä jaksamista.

Itse olen ollut pari vuotta yh. On ollut rankkaa ja ei ole ollut. Päivästähän se on kiinni. Itselläni on myös loistava tukiverkko ja lapset ovat joka toinen vkl isällään.

lasta ei voi jättää yksin, mutta sittenpä oppii menemään kauppaan päivällä ja jos illalla jotain puuttuu, niin sitten puuttuu.



Mä olen nyt asunut avoliitossa 1 kk, sitä ennen 6,5 v yh:na ja täytyy sanoa, että nautin suunnattomasti siitä, että voisin illalla lähteä vaikka kävelylenkille - vielä en oo tosin lähtenyt, mutta teoriassa se on ainakin mahdollista. Ja viime viikolla lapsi oli koko viikon kipeä, ensin minä hoidin kaksi päivää, sitten mies yhden ja mun isä 1,5 ja mies vielä lopun puol päivää - eikä kenellekään tullut suurempia ongelmia.



parisuhteissa elävienkin kannattaisi panostaa turvaverkkoon ja tehdä vaikka lastenhoitovaihtiksia tuttujen perheiden kanssa, että pariskunnatkin saa välillä kahdenkeskeistä aikaa.

Ei oikeesti jaksa, vaikka ulkoisesti siltä näyttäiskin. Jos tulee laskuja, on jäätävä ylitöiin kaiken lisäksi. Lapset joutuu ottamaan paljon vastuuta liian aikaisin. Jatkuva sukulaisavun ruinaaminen ottaa koville ja sielua repii myös kaikenlainen syyllistäminen ja lokeroiminen. Yksinhuoltajuus on sotaa, jatkuvaa taistelua, arjesta selviytymisen ja elannon hankkimisen oravanpöyrässä. Taustalla loputun yksinäisyys.

voimia ja jaksamista! Älä pelkää pyytää apua, se on tärkeää oman jaksamisesi ja lasten hyvinvoinnin kannalta. Yritä oppia nauttimaan yksinäisyydestä, älä näe sitä puhtaana yksinäisyytenä vaan yksinolona. Se on mahdollisuus ja voimavara, ei taakka!



En tiedä, mistä voimani ammennan, mutta olen onnellinen ja tyytyväinen yh. Elämä on ihanaa ja itseasiassa elän tällä hetkellä elämäni parasta aikaa. Onhan tämä välillä rankkaa - sekä käytännön kannalta että henkisen jaksamisen kannalta. Nautin pienistä hetkistä, esim illalla lasten mentyä nukkumaan on ihanaa sytyttää kynttilöitä, laittaa hiljaista musiikkia soimaan, tehdä kotitöitä, lukea tai vain olla. Noista hetkistä saan voimia seuraavaan päivään ja viikkoon. Minulla ei ole suurta tukiverkkoa, lasten isä on hyvin harvoin kuvioissa mukana (ja silloinkin on vain päivän lasten kanssa), vanhempani ottavat lapsia joskus yökylään, mutta pääasiassa olen lasten kanssa joka päivä ja joka yö. Olen kääntänyt tämän voimaksi: teemme lasten kanssa kaikenlaista, teemme retkiä tai vain olla köllötämme kotona työpäivän jälkeen. Ja hiljainen hetki illalla lasten mentyä nukkumaan on minun ikiomaa aikaani :)

eli haen itse aina päiväkodista, eikä hoitajia ole. lapsi on aina mukana joka paikassa, paitsi sillon ku on päiväkodissa. viihteelle pääsen ehkä noin kahen kuukauden välein.

mutta pakko se lapsi on elättää ja töissä on käytävä.



Mutta en valita, vaikka rankkaa onkin, en vaihtais tän hetkistä elämääni mihinkään. nyt lapsen saatuani ihmettelen miten sen ajan sai kulumaan ku oli yksin..:)

Poika 3v on vuoropäiväkodissa, kahdestaan olemme asuneet alusta asti. Meillä ei oikeastaan ole mitään tukiverkostoa, paitsi lapsen isä, joka ottaa pojan joka toinen vkl luokseen. Minun täytyy tosin itse hoitaa kuljetus sinne ja takaisin, matkaa on n. 130km. Siellä suunnalla asuu muutenkin ne muksun kivemmat sukulaiset, eli kaikki isän puolelta. Omista sukulaisistani ei ole mitään apua, paitsi isästäni joka toisinaan pitää pojan kanssa " miesten päivän" : poika menee yöksi vaarille ja seuraavana päivänä kiertelevät läpi traktorikaupat jne kiinnostavat paikat ja syövät hernekeittoa ja makkaraa ja muita äijien juttuja. =D

On tietysti joskus rankkaa, mutta muistelen niin olleen ennen lastakin. Kurjinta tällä hetkellä on se, että minua kiinnostaisi aloittaa nyrkkeily, mutta ei ole lapsenvahtia siksi aikaa ja toisekseen, en tiedä olisiko se liikaa pois yhteisestä ajastamme, jos vielä töiden lisäksi pari kertaa viikossa olisin illan pois.

Kun on aina käynyt töissä, ei osaisi heittääntyä kotiin.

En tajua, miten kotiäidit saa päivänsä kulumaan, ja kuinka he jaksavat olla lasten kanssa koko päivän, meillä sujuu kaikki paremmin kun saadaan illat olla yhdessä, ja päivät ollaan lapsen kanssa erillään.