Kuristaa julmetusti ajatella, että elämä jatkuisi nyt taas tämänkin vuoden niinkuin ollut iänkaiken

Samaa suorittavaa ja raskasta työtä ilman toivoa etenemisestä tai mistään muustakaan, sama kuollut avioliitto, samaa yksinäisyyttä ilman sosiaalisia asioita, samaa koronapaskaa rajoituksineen, samaa kotona kökkimistä ilman mitään matkoja, samaa ikävöintiä, samaa paskaa ja kuraa 24/7 oli arki tai pyhä, töissä tai lomalla (kotona).
Ihan oikeasti, tekisi mieli kävellä junan alle, ei olisi radalle pitkä matka.
Mulla ei ole voimia mihinkään, en jaksa yhtään mitään, ei kiinnosta mikään ja jos kiinnostaakin niin toistan, en jaksaisi enkä jaksa. Ns palkkatyön hoidan, vedän roolia siellä ja siinä se, mutta äärimmäisen raskaaksi käynyt jo sekin.
Ja kirsikkana kakun päällä koen tästä kaikesta huonoa omaatuntoa ja pelkään, että minua tai perhettäni rangaistaan näistä tuntemuksista ja muun haluamisesta, rangaistaan jollain tapaturmalla tai sairaudella kuten syövällä jota pelkään eniten, koska menettänyt sille läheisen.
Että siinäpähän sitten "oppisin" olemaan valittamatta, koska elämähän on hyvä ja hyvin ihan näin. Joo on mutta.
Mutta kun en vaan jaksaisi enää tällaista, kuolen jo silkkaan läheisyyden puutteeseen, mutta en jaksa muutakaan, siis mitään avioeroja, asunnon myynnistä ja etsimistä, en mitään.
Missään ei ole valoa, suorittamisen pakkoa kyllä, koska pitäähän sitä olla yhteiskunnan ja perheen toimiva ja tuottava jäsen, muuhun ei olisi varaakaan.
Tervetuloa uusivuosi. On vain niin helvetin paha olla ja helvetin iso ikävä.