Milloin olet nauranut hallitsemattomasti

Olin yhdessä yliopiston alumnitilaisuudessa ystävieni kanssa. Puheita tietty pidettiin, aika puuduttavaa. Yhden puuduttavan, mutta pikkuisen erilaisen puheen tuli pitämään joku nainen, ei jäänyt nimi mieleen. Se puhe koostui oikeastaan pelkästä itsekehusta ja siitä kuinka hän eteni sinä ja sinä vuonna sitten siihen ja siihen asemaan. Välillä oli haasteita, mutta aina hän osaamisellaan selviytyi aina vain parempaan ja parempaan. Ja historia käytiin läpi suunnilleen kansakoulusta alkaen. Jossain vaiheessa seurasi pitkällinen selvitys jostain hieman problemaattisemmasta ongelmakohdasta, joka alkoi huipentua kohti loppua. Ihan vaan spontaanisti kuiskasin kaverilleni, että "ihan kohta se sanoo että ja lopulta onnistuin siinäkin." Ja kuinkas kävikään, sekuntia myöhemmin. Aivan sanasta sanaan.

Repesimme onneksi silleen hillitysti, saimme sen tukahdetutettua heti ja istuimme ihan takana. Se oli vain tahatonta tilannekomiikkaa. Mutta jos tiedät sen tunteen, kun naurattaa aivan sikana ja tilanne on täysin epäsopiva eivätkä ympärillä olevat varmasti edes ymmärrä, miksi naurattaa. Se on suunnattoman noloa.

Tuo on ehkä elämäni pahin. Onneksi uskoisin, ettei puhuja suuressa salissa sitä huomannut. Hävettää tietenkin, mutta ei vaan voinut mitään.

Se iskee pahiten kun on tylsää ja pitää olla paikoillaan. Luokassa luettiin ääneen Nummisuutarin Eskoa joka oli tohkeissaan lähdössä "naimaan". Open mielestä oltiin lapsellisia kun naurettiin sille.

Eilen, kun luin Temptation Island ketjua (töissä vieläpä) ja siellä sellainen Tsiko ja Tsoko, että hetkinen nehän on kaks eri tyyppiä oivallus -kommentti.

En tiedä mikä siinä niin hauskaa oli, mutta pääsi spontaani hallitsematon naurun pyrskähdys, jonka yritin naamioida yskänpuuskaksi.

En itsekään erota niitä tsikoja ja tsokoja toisistaan.