Perheensä hylkäämä tilittää

Olen nyt reilu kolmekymppinen nainen. Kasvoin ja elin suhteellisen onnellisen lapsuuden Jehovan todistajaperheessä aina teini-ikään asti jolloin aloin voimakkaasti kyseenalaistaa kyseistä uskoa. Mitä enemmän kyselin ja vaadin kysymyksiini vastauksia, sitä voimakkaammin minua kuritettiin ja rangaistiin (julkista nöyryyttämistä, fyysistä väkivaltaa, elämän rajoittamista, sosiaalisten suhteiden täyskielto). Muutinkin erittäin riitaisasti pois kotoa jo 17-vuotiaana. Yritin sinnikkäästi opiskella amiksessa ja käydä samalla töissä, enhän saanut mitään tukia yhteiskunnalta ja lapsilisänikin meni vanhemmilleni. Tein kaikkea kiellettyä, joka oli niin tiukasti minulta kielletty, tapasin poikia, kokeilin alkoholia jne. Mutta kuitenkin ihan normaalin teinin tapaan. Erona vain että olin omillani.

En kuitenkaan tässä vaiheessa eronnut uskonosta, vaikken mihinkään siinä uskonut. Eroaminen olisi merkinnyt (ja myöhemmin merkitsikin) täydellistä perheen ja suvun menettämistä. Elin tavallaan kaksoiselämää vuosia, yritin miellyttää vanhempiani ja sukuani, leikkiä pikku Jehovan todistajaa, mutta toisaalta vihasin rajoittavaa, ristiriitaista ja ihmisoikeuksia rikkovaa uskontoa. Vasta tavattuani mieheni 25-vuotiaana uskalsin oikeasti lähteä. Siihen loppui yhteydenpito vanhempieni osalta totaalisesti seuraaviksi 3 vuodeksi. Tuon jälkeen en ole tavannut sukulaisiani, ohimennen kadulla nähnyt mutta ovat kääntäneet päänsä pois.

Elän normaalia perhe-elämää tällä hetkellä. Lahkosta lähdöstä on aikaa kohta 10 vuotta, ja kuten sanoin, tätini, setäni, serkkuni, veljeni; ketään en ole sen koommin nähnyt. Ja meillä oli todella todella tiivis suku (on ehkä edelleen). Olen periaatteessa omillani, mikä surettaa ja ahdistaa todella paljon. Minulla ei ole äitiä, jolle itkeä murheita, veljiä joita pyytää kylään ja antaa lasteni leikkiä serkkujensa kanssa. Jos menisin naimisiin, minun puoleni kirkosta olisi tyhjä, lukuunottamatta ystäviä.

Noiden vanhempieni kolmen vuoden täyshiljaisuuden jälkeen sain ensimmäisen lapseni. Äitini otti yhteyttä ja oli kuten mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Tapasi minua ja lasta, minä olin onnellinen saatuani äidin takaisin. Kunnes jotain tapahtui (ehkä äitiä oli käsketty lahkon osalta olemaan olematta tekemisissä kanssani) kun äiti taas hylkäsi, sanaakaan sanomatta. Ei vain vastannut puhelimeen. Isältä sain tietää että kunnossa on mutta "jumala tulee ensin". Tätä hiljaisuutta kesti vajaa puoli vuotta. Ja taas äiti otti yhteyttä ja minä äidinrakkaudennälkäisenä hyväksyin hänet elämääni. Toki tietäen surullisena että hylkäys on ehkä taas jossain vaiheessa. Ja niinhän se oli. Mutta kuitenkin niin että äitini halusi olla lapseeni yhteydessä. Olisin enenmmän kuin mielelläni kieltänyt häntä tapaamasta lastani ja kyselemästä tämän kuulumisia, ellei hän voi olla myös minulle normaali äiti. Mutten ollut niin julma, vaan tyydyin osaani.

Tätä on jatkunut nyt vuosia. Lapseni on tärkeä isovanhemmilleen, tapaa heitä jne. Minun elämästäni, kuulumisiani, terveydentilaani (sairastuin syöpään, mutta paranemisennustus on tällä hetkellä suuri), varotaan tiukasti kysymästä. Kun koin avioeron, kukaan perheestäni ei vaivautunut kysymään miten jaksan. Selvisin kaikesta ystävieni tuella. Tiedän kuitenkin  että vanhempani hoitavat esim. ilmaiseksi veljeni lapsia, tukevat taloudellisesti tätä paljon, auttavat ja antavat siis todella paljon taloudellista apua. Minut on täysin suljettu tämän ulkopuolelle. Avioeron jälkeen sinnittelin yksin lasteni kanssa laskien euroja että rahat riittää ruokaan, eikä vanhempani edes kertaakaan tarjonneet apuaan.

Huomaan olevani todella katkeroitunut tästä. Koen niin epäreiluksi sen miten minua kohdellaan. Olen menettänyt läheiseni vain siksi etten usko samallailla. Tämän hylkäämisen vuoksi minun on vaikea luottaa kehenkään, rakastaa ketään. Vaikka nyt minulla on elämässä taas kaikki suht ok, rakkaat lapset ja taloudellisesti kaikki hyvin, en voi lakata ajattelemasta miten sairasta vanhempieni ja sukulaisteni kohtelu on. En kaipaisi mitään muuta kuin sitä, että saisin kerran elämässäni edes kuulla kuinka merkitsisin vanhemmilleni edes jotain. Nyttemmin kun olen heille ilmaa. Olen yrittänyt ohimennen puhua elämästäni mutta äiti katsoo ohitseni, eikä kommentoi mihinkään. Ainoastaan jos asia liittyy lapseeni, häntä kiinnostaa. Olen varma ettei edes se että kuolisin liikuttaisi perhettäni mitenkään.

Anteeksi katkera tilitys. Itken täällä ja kirjoitan tätä. Olen väsynyt tähän epäoikeudenmukaisuuteen.

Pyydän, älkää tulko kettuilemaan kuinka "itsepähän valitsit", sillä en usko että kukaan voi elää erittäin tiukasti säädellyssä lahkossa onnellisena, ellei ole täysin aivopesty ja usko siihen. Älkääkä tulko kertomaan kuinka "Eivät Jehovat hylkää perhettään" koska minä olen elävä esimerkki siitä että näin käy. Olen väsynyt 35-vuotias nainen, joka menetti perheensä jumalan takia.

Ainiin, pahinta on että vanhempieni sanojen mukaan heidän kohtelunsa on vain osoitus rakkaudesta. He kun haluavat minun vain pelastuvan ja palaavan lahkoon.