Sana se on kirjoitettu sanakin

Haluan ajankulukseni kertoa mun tarinan ja jos ei vois vähempää kiinnostaa, niin eihän tätä ole mikään pakko lukea.

Mulle alkoi se kaikki vaikuttamaan lopulta jo fyysiseen vointiin. Kaikki ei tapahtunut netissä, mutta ulkopuolella tapahtuva kiusaaminen oli sellasta, että sitä ei tunne jos ei ole itse kokenut. Se ei ollut sillä tavalla näkyvää, niinkuin vaikka suora haukkuminen, jonka muutkin kuulee, vaan se oli enemmänkin sellasta minun saamista huonoon valoon muiden silmissä. Huomasin, että suhtautuminen minua kohtaan muuttui, mulle alettiin puhua eri tavalla, (ei kaikki kuitenkaan) tuntui että minusta supistiin ja olin niin varma siitä, että en sitä kuvittele, mutta en silti pystynyt sitä tunnetta mitenkään muille todistamaan tai siitä selvästi kertomaan.

Aloin siksi ehkä tarkkailla muiden käytöstä liikaa ja ylitulkitakin muiden käyttäytymistä ja se stressas mua entisestään. Aloin lopuksi varmistella ja kysellä ihmisiltä, että puhuivatko ne minusta, jos vaikka kaksi ihmistä supisi keskenään, koska minusta alkoi tulla jo vainoharhainen. Kotona vähän väliä kyselin esim. äidiltäni, jos hän vaikka vilkaisi mua, että miksi katoit noin vihaisesti? vaikka oikeasti hän saattoi katsoa vaikka ulos. Kyselin koko ajan, että ethän ole suuttunut, ethän ole mulle mistään vihainen ja hän joutui mulle vakuuttelemaan uudestaan ja uudestaan, että ei tosiaankaan ole, miksi olisi?

Aloin tulla siis myös fyysisesti sairaaksi, mua paleli paljon, en saanut kunnolla nukuttua, näytin koko ajan väsyneeltä, mun keho oli koko ajan vähän niinkuin stressitilassa, järkyttävät silmäpussit ja viimepäivinä mua ihan oksetti ja tuntui että sisuskalut kääntyy ympäri. Ja kun yritin nukkua tuntui, että sydän meinaa pysähtyä ja kuulin vaan päässäni iphonen näppäimistön naputusta ja meinasin seota kun en saanut sitä loppumaan.

Mun olot vaihteli laidasta laitaan ja ihmettelin sitä itsekin, kun välillä saattoi olla ihan normaali olo, mutta hetkeä myöhemmin tuntui, että melkein kuolen siihen oloon ja sitten taas tuli normaali olo ja mietin, että mikä ihme mua vaivaa, kun se olo ei tunnu koko ajan ja aloin itsekin miettiä, että olenko kuvitellut kaiken? Tiedän kuitenkin nyt, että en kuvitellut, mutta joinakin hetkinä asiat ehkä tuntuivat moninverroin pahemmilta mitä ne todellisuudessa oli.

Tästä kaikesta oli mulle kuitenkin myös hyötyä, koska opin nöyremmäksi ja opin ottamaan paljon paremmin muita huomioon. Aloin nähdä oman käytöksen muiden silmillä ja tajusin miten lapsellisesti olin joskus käyttäytynyt. En enää jaksanut muistella vanhoja vääryyksiä vaan unohdin ne kun tajusin, että jokin inhimillinen selitys niillekkin oli, ja se että märehdin niissä, ei saa niitä asioita peruuntuumaan. Nykyään en jaksa enää katkeroitua mistään, muuten kuin ehkä hetkellisesti ja koitan nähdä kaikessa jotain positiivistakin. Musta on tullut vähän "kukkahattutäti", mutta se on yks parhaista jutuista, mitä mulle on tapahtunut.

Mua ei hävetä keskustella esim. omista mielenterveysongelmista avoimesti, koska haluan sillä antaa esimerkkiä muillekkin, ettei niissä ole mitään hävettävää ja kuka tahansa "terve" ihminen voi itsekin olla vaikka viikon päästä mielenterveysongelmaiseksi katsottavissa, jos vaikka saa burnoutin töissä ja joutuu siksi osastohoitoon. Tai se kaupan pihalla melskaava juoppo voisit ihan hyvin olla sinäkin, koska eihän hänkään ole aina ollut juoppo. Jostain se juominen on lähtenyt käyntiin ja jonkun syyn vuoksi siihen pulloon on aina tarttunut uudestaan ja uudestaan ja lopuksi sitä ei ole pystynyt enää laskemaan käsistä. 

Säälimällä ja halveksimalla sitä juoppoa, tai antamalla hänelle rahaa, et ainakaan edistä hänen tilannettaan mitenkään. Sen sijaan rehellisellä palautteella hänen tilastaan ja kehotuksella ryhdistäytymään voi oikeasti saada tulosta aikaan ja se juoppo saattaa jopa nähdä oman tilanteensa ja hankkia apua.

Ei tuomita.