Lue keskustelun säännöt.
Te joilla ei ollut omaa huonetta lapsena - ootteko traumatisoituneita?
15.04.2015 |
Täällä riittää keskustelua lasten tarpeesta omaan huoneeseen, yleensä paljon ennen kuin lapsi ehtii sellaista itse kaivata. Oletteko te lapselle ehdottomasti omaa huonetta (yleensä puolisoltanne) vaativat jostain syystä traumatisoituneet sisarusten kanssa samassa huoneessa nukkumisesta lapsuudessa vai mikä on? Ja puhun nyt siis alle teini-ikäisistä lapsista, joilla ei ole vielä kuukautisia jne.).
Mun on vaikea käsittää miksei joillekin missään tapauksessa kelpaa esim. sellainen itse järkevänä pitämäni vaihtoehto, että pienillä lapsilla (2-3 kpl) on yksi leikkihuone ja yksi nukkumishuone. Itse hyväksyn kyllä senkin, että jokainen nukkuu omassa huoneessaan, enkä suhtaudu ehdottomasti mihinkään vaihtoehtoon.
Ainoa, mihin en itse ikinä lähtisi on vanhempien nukkuminen avoimessa olohuoneessa, koska siihen loppuu seksielämä ja läheisyys parisuhteessa, ainakin isompien lapsien kanssa.
Itse olen 70-luvulla syntynyt ja meillä oli huoneita riittävästi kolmelle lapselle, mutta ei niitä kaikkia tarvittu ennen kuin 14-vuotiaana halusin heittää 5v pikkusiskon pois huoneestani (vaatimalla vaadin 10-vuotiaana, että sain vauvan huoneeseeni heti kun hänet vanhempien makkarista pois siirrettiin). Sitä ennen olin ollut omassa huoneessa 3-5 vuotta kun isoveljeni kanssa meidät jaettin kahteen huoneeseen (en muista kenen päätöksestä). Ensin äiti menetti työhuoneensa ja lopuksi käytöstä poistettiin erillinen ruokailuhuone.
Kommentit (17)
En todellakaan ole traumatisoitunut. Nukuin 16-vuotiaanaksi asti pari vuotta nuoremman veljeni kanssa samassa huoneessa ja hyvin tultiin toimeen, vaikka välillä äksyiltiin toisillemme murrosiän kiukun vallassa. En ymmärrä mitä traumoja tuosta muka voisi jäädä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen myös jakanut aina huoneen siskoni kanssa (vuotta nuorempi kuin minä). En minä siitä traumatisoinut mutta kyllä ärsytti suunnattomasti. Ikinä ei oikein saanut sitä omaa tilaa ja kaiken lisäksi oltiin siskon kanssa muutenkin aivan erilaisia niin luonteelta kuin kiinnostuksen kohteiltakin.
Omille lapsilleni olen halunnut omat huoneet. Sen takia me miehen kanssa nukutaan olohuoneessa.
[quote author="Vierailija" time="15.04.2015 klo 14:30"]
En todellakaan ole traumatisoitunut. Nukuin 16-vuotiaanaksi asti pari vuotta nuoremman veljeni kanssa samassa huoneessa ja hyvin tultiin toimeen, vaikka välillä äksyiltiin toisillemme murrosiän kiukun vallassa. En ymmärrä mitä traumoja tuosta muka voisi jäädä.
[/quote]
No mutta vaaditko omille lapsillesi omat huoneet ennen kuin lapset itse tajuavat sellaisia kaivata vaikka perheessä ei olisi varaa riittävän isoon asuntoon? Kysymys oli tarkoitettu niille, jotka näin tekevät. Halusin tietää, onko tällaisilla vanhemmilla jotain omia lapsuuden traumoja vai mistä tuo johtuu.
Meillä oli niin että oli 3 lasta ja kaksi huonetta. Toisessa leikittiin ja toisessa nukuttiin. Olen sisaruksista vanhin (ikäeroa 8 ja 9 vuotta). Minulla oli läksyjä varten nukkumishuoneessa pieni kirjoituspöytä. Tämä toimi hyvin. Myöhemmin toinen huone oli enempi läksyjen teko huone ja toisessa edelleen nukuttiin kaikki. Ei traumoja.
Sain vasta 13-vuotiaana oman huoneen. En ole traumatisoitunut. Omilla lapsillani on ollut alusta alkaen omat huoneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jaoin huoneen kahden siskoni kanssa. ei traumoja.
Nykyään on muotia traumatisoitua kaikesta. Tänään viimeksi oli iltapäivälehden nettisivulla juttu siitä, miten monet ovat traumatisoituneet samasta lastenohjelmasta, aiheeseen liittyen on pitänyt perustaa erillinen fb-ryhmäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä sain oman huoneen kun olin 11v. Lapseni jakavat makuuhuoneen. Saavat oman koululaisina, sitten kun haluavat. En ole nähnyt sille vielä syytä, saavat iloa ja turvaa toisistaan.
Mäkään en ala missään olkkarissa nukkua.
Meillä ei ollut edes omia sänkyjä. Patja laitettiin johonkin lattialle ja siinä nukuttiin. En ole siitä traumatisoitunut, mutta kaipasin kyllä omaa tilaa lähinnä päiväaikaan. Olisin halunnut lukea jossain omassa rauhassani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä veljekset 7 ja 12 nukkuvat samassa huoneessa ja kummallakin on tämän lisäksi oma "leikkihuone" jossa vanhemmalla myös sänky. Haluavat kuitenkin nukkua yhdessä, joten tuskin siitä mitään traumoja tulee. Itselläni oli lapsena oma huone.
Meitä oli kolme siskoa samassa huoneessa. Kyllähän omasta huoneesta tuli varsinkin murrosikäisenä haaveiltua, kun ei ollut minkäänlaista yksityisyyttä. Harvoin toin kavereita kotiin. Olimme aina heillä (tai ulkona), koska kavereilla oli omat huoneet. Nautin suunnattomasti, jos joskus koulun jälkeen sai olla yksin kotona. Omille lapsille haluaisin viimeistään teini-iässä antaa mahdollisuuden omaan huoneeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä sainoman hhuoneen vasta joskus 12vuotiaana. Ei se niin haitannut.
Lasten omat huoneet menee aina vanhempien työ ym huoneiden edelle. Ei voi verrata entisajan ahtaisiin asumisoloihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on 3 sisarusta, pari veljeä ja yksi sisko.
Ikäeroa minun ja nuorimman siskoni välillä (olen siis vanhin) on 10 vuotta, veljet ovat tuolta väliltä.
Kun synnyin niin muutimme vanhempieni rakennuttamaan suureen (joku 270 neliöinen ja yhdessä tasossa oleva) omakotitaloon jossa järjettömän suuret ns "yleiset tilat" eli olohuone/takkahuone/suuri eteisaula jne mutta vain 2 makkaria.
Vanhempien oma suuri makuuhuone omineen kylpyhuoneineen ja sitten se yksi "lastenhuone" joka oli ensialkuun minun huoneeni.
Sitten syntyi veli ja pian taas toinenkin ja vielä siskokin kun olin itse jo koululainen.
Niin vaan oltiin 4 lasta yhdessä huoneessa kunnes itse teininä sitten aloin jo kovasti haaveilemaan omasta huoneesta ja omaa rauhaakin kaipailin. Läksyjen teko oli yhtä peetä kun nuoremmat sisaret hilluivat ympärillä eikä ollut sitä omaa rauhaa missään.
Sitten sitä tuli aina valvottua yömyöhään läksyjä väkerrellen kun sen rauhan sai vasta sitten kun nuoremmat sisaret olivat menneet nukkumaan.
Muistan myös olleeni hiljaa kateellinen kaikille kavereilleni joilla oli omat huoneet ja se oma rauha jota teininä niin kaipaakin.
Tosin tämä sisarusten kanssa yhdessä bunkkaaminen lähensi meitä paljon myös.
Aina puuhailtiin ikäeroista huolimatta paljon yhdessä ja ihmettelin monesti sitä kuinka kaverit valittelivat kuinka "vihaavat" pikkusisaruksiaan.
Mietin aina, että "en minä ainakaan sisaruksiani vihaa!".
Jos olin vaikka kaverin luona kylässä niin tämän huoneeseen ilman lupaa tulleet pikkusisarukset "heitettiin pihalle" ja päiviteltiin kun on niin ärsyttäviä pikkukakaroita tms, normi "teineilyä".
Niin, en nyt siis sanoisi, että mitään traumoja olisin saanut mutta kyllähän se monesti ärsytti, että iso talo ja tilaa on mutta omaa huonetta ja rauhaa kuitenkaan ei.
Sitten kun mieheni kanssa aloimme perhettä suunnittelemaan ja talo rakennettiin niin oli alusta asti selvää, että "meille tulee 3 lasta, 5 makkaria ja työhuone :D
Ja niin sitten rakennettiin talo jossa oli kolmelle lapselle omat huoneet, meille huone, vieraille huone ja vielä työhuone yleisten tilojen jne lisäksi.
Niin ja ne 3 lastakin meille vielä siunaantui sitten.
Eli traumoja en ole lapsuudestani saanut mutta varmasti tuolloisilla huonejärjestelyillä oli vaikutusta omaan haluuni saada "taarpeeksi huoneita kaikille" omaa taloa rakennettaessa.
Mä nukuin siskon kanssa 10 vuotiaaksi asti. Sitten saatiin omat huoneet ja vähintään joka toinen yö raahasin oman patjani siskon lattialle... Omilla lapsilla 18 ja 17 vuotiailla on omat huoneet. 9 ja 12 vuotiaat haluaa olla vielä samassa. 6 vuotias on yksinään :) Päättäköön itse kukin. Minä en ole ikinä tykännyt omasta tilasta , varsinkaan nukkuessa!
Miksi siitä pitäisi olla traumatisoitunut? Minä jaoin koko lapsuuteni huoneen siskoni kanssa, aina siihen asti kun muutin pois kotoa