Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Narsistin keskustelutyyli
28.12.2021 |
Laitetaan tähän huomioita ja kokemuksia narsismiin taipuvaisten ihmisten vuorovaikutustyyleistä. Lisäksi olisi kiva saada käytännön vinkkiä miten vastata tilanteisiin rakentavasti ja provosoitumatta. Minäpä aloitan:
-Mykäksi tekeytyminen: N on, kuin ei kuulisi tai näkisi. Hän ei vastaa asialliseenkaan kysymykseen kuten siihen, joko hän on syönyt lounasta. Hän näyttää vain kyllästynyttä naamaansa ja näyttää vaivaantuneelta. Muutenkin useissa keskusteluissa hän ei osaa dialogia ollenkaan. Ei ota kantaa mihinkään asiaan, ei kysy jatkokysymyksiä, ei pohdi asiaa kanssasi ja aloittaa vaivoin mitään keskustelua itsekään. Kaikki pitää ikäänkuin tuoda valmiina hänen eteensä ja hän sitten valitsee, mihin suvaitsee osallistua. Häntä ei kiinnosta toinen ihminen ihmisenä, persoonana. Hän kyllä tietää, miten hyvien tapojen mukaan tulisi toimia (on esim. jälkikäteen naureskellen sanonut miten hyviin tapoihin olisi kuulunut toimia toisin), mutta hän ei vain välitä ja syyttää tästäkin omasta käytöksestään jotakin kolmatta osapuolta.
-Inttäminen: Aina kun valitset n:n mielestä väärin mitä tahansa, alkaa inttäminen. Kun et halua jäädä n:lle yöksi, et vastaa jokaiseen puheluun, pyydät häntä tekemään jotakin niin alkaa järkyttävä inttäminen. Samoin jos saat n:n kiinni siitä, että toimii vastoin mitä sovittu.
-Ristiriitoja mahdoton selvittää. Hän ei kykene syvälliseen itsereflektioon eikä ymmärrä syy-seuraus suhteita. Rakentavatkin ehdotukset on hänen mielestään syyttämistä ja kritiikkiä, mikä tekee tilanteen muuttamisen mahdottomaksi. Omissa mielikuvissaan hän on syytön kun taas toinen on kohtuuton ja lapsellinen.
Kommentit (10671)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja pitää muistaa, että narsistit ovat usein oikeasti tosi karismaattisia, viehättäviä ja hyviä puhumaan. Menestyneitäkin. Tuntui aina siltä, että koko muu maailma kehui häntä, joten ei hän voinut olla oikeasti niin paha, ei hän voinut oikeasti tarkoittaa sitä niin... Ehkä kyse onkin minusta. Jos aloin vetäytymään, hän alkoi antamaan taas hetkeksi parastaan.
Aina oli jokin tekosyy; kovat paineet töissä; kun hänestä tulee pomo; jos se joku päivä vähentäisi työntekoaan kuten on puhunut...
Väitän myös, että pahimmat piirteet tulee esiin vasta keski-iässä. Jos on menty parikymppisinä yhteen, niin helposti siinä vierähtää 20 vuotta ennen kuin tilanne aidosti kärjistyy mahdottomaksi.
Eikä tämä ihmistyyppi useinkaan joudu olemaan yksin. Hänelläkin oli hetkessä uusi ymmärtäväinen nainen kainalossa. Ja tosi mukava, fiksu ja kauniskin. Ei mikään rauhallinen hissukka, kuten en minäkään ollut alunperin. Ja jonkun tilallehan minäkin tulin.
Juuri näin. Kaikki alkoi käydä pahemmaksi n. 50 v. synttäreiden jälkeen. Vanheneminenhan ottaa koville ihmiselle, joka ihailee nuoruutta ja terveyttä. Toisekseem lapset alkavat olla aikuisia ja eivät ihan kaikkea enää nielekään. Meillä homma alkoi käydä joka tavalla härskimmäksi ja esim. piheys pahentua entisesrään. Lasten (jo lähes aikuisia, mutta vielä opiskelijoita) kaikki kulut lankesivat minulle, ihan kuin olisivat vain minun lapsiani.
Valheet ja kiroilu kävivät hölmömmiksi, ihan kuin ei olisi välittänyt enää yhtään jääkö perättömistä asioista kiinni vai ei.
Ei kiroilu, vaan kieroilu. Ei sen puoleen, kyllö se kiroilukin lisääntyi. Ja voi hyvänen aika jos minä kirosin! Oli ihan vihon viimeinen asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen saanut persoonallisuushäiriöiset ihmiset katkaisemaan välinsä kanssani ihan omasta aloitteestaan. Sitten kun ovat sen kerran tehneet ja olen huomannut miten raskaaksi suhde olikin muodostunut, olen pitänyt sen mielessäni enkä ole enää ollut heitä varten, kun ovat yrittäneet uudelleen avata yhteyttä.
Niputan tässä kaikki persoonallisuushäiriöt samaan koska en osaa erottaa niitä toisistaan, kaikissa on kuitenkin se sama tunnelma. Ovat turvattomia, rajattomia ja näkevät muissa ihmisissä vain hyötyä itselleen. Epävakaa hakee turvaa ja huomionhakuinen ihailua. Narsistinen kai haluaa nähdä muut heikkoina. En sovi ihmissuhteeseen kenenkään noiden kanssa, en parisuhteeseen enkä ystävyyssuhteeseen.
Jatkan vielä että heitä yhdistää myös se että käyttävät paljon projisointia. Näkevät muut ihmiset vain itsensä läpi, kuvitellen että muita ihmisiä ohjaavat samat vaikuttimet kuin heitäkin. Heidän ihmiskäsityksensä on niin siis hyvin kapea, siitä puuttuu ulottuvuutta. Lisäksi ovat mustavalkoisia ja jakavat ihmiset leireihin vailla mitään pohjaa todellisuudesta. Kukaan ei välttämättä ole heitä vastaan eikä vihaa heitä, heidän oma vihanlähteensä sen sijaan on ehtymätön.
Tosiasiassa voi olla että kellään oikeastaan edes kiinnosta heidän persoonansa ja ongelmansa, mutta ovat itse kyvyttömiä ymmärtämään tätä. On vain minä minä minä.
Jotenkin hän näyttääkin mielipuolelta ja kuinka onkaan palkkatasojen suhde työn määrään tänäpäivänä sekä vapaa-ajan määrä?Puhumattakaan loputtomasta joka ikisen asian verotuksesta, bensan hinnan päätön nousu mitenkään sitä kompensoimatta?
Maantiet ovat pottupeltoa, sähkön hinta hipoo pilviä JA tähän lasketaan myös se siirtomaksu kun liittyy sähkön saatavuuteen!
Eläkkeellä ei pärjää, omaisuutta ei saa olla poislukien osakkeet ja keinottelu. Huumeongelma, jengit + näihin liittyvät lieveilmiöt ovat räjähtäneet käsiin.
Mielenterveysongelmat, resurssien puute ja burnoutit.
Poliiseilla ei ole varaa ratkoa neljän tonnin rahan menetystä kannattamattomana joka on pienituloiselle kumminkin useamman kuukauden tulo ja samalla kerätään ylisuuria sakkoja pikkurikkeistä liikenteestä.
Parkkisakot ovat satasen luokkaa eikä näistä juuri auta valittaa.
Oikeustoimet ovat aivan järjettömän hintaisia.
Yrittäminen ei kannata ja jos yritys menee nurin jäät tyhjän päälle ilman tukia.
Omakotiasujia rokotetaan erilaisilla veroilla ja suomessa ihan turhanpäiväisillä eu -vaatimuksilla, esim. energialuokitus - Menisivät vaikka englantiin tekemään vertausmittauksia ja samalla pitäisi takoa järki päähän; kun asut paperipussissa, hengittää se kosteuden pihalle mutta kun asut muovipussissa pitää kosteus siirtää koneellisesti, joka taas maksaa, tuoda tilalle korvaavaakylmää ilmaa jota taas joudutaan aivan yhtäpaljon jos ei enemmänkin lämmittämään kuin paperipussissa ja jos kone rikkoontuu on muovipussi hetkessä märkä.
Turvetuotannon alasajo: jos tulee kylmempi talvi ja sähköä sekä kaasua ei saadakaan ulkomailta entiseen malliin niin millä sitten lämmitetään kaukolämpöverkko?
Ai niin ja kikystä en halua edes puhua, kaikki tietää kuinka turha se oli.
-Kaikki nämä toimet ovat vaatineet presidentin hyväksynnän-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma puhumattomuus ja myös toisen vaimentaminen on ihan oleellinen osa narsistin työkaluja. Perehtykää asioihin!
Mikä on voimakkaampi kontrollointiväline kuin evätä toiselta kommunikaatio!?
Kyllä! Narsistinen ilmaisee puhumattomuudella ja hiljaisuudella "olet koiraakin arvottomampi ja siksi sinulle ei kannata edes puhua". Tai jos narsku jotain puhuu, se on jotain loukkaavaa tai sanotaan halveksivalla ja ivallisella äänellä. Narsistit kyllä osaa!
Koirasta puheen ollen narsisti saattaa ihan tahallaan hellitellä koiraa ja leperrellä sille ja samalla toimia todella kylmäkiskoisesti puolisoaan kohtaan.
Aika sairasta ajatella noin. Kyllä sitä koiraa tuleekin kohdella hyvin ja pitää siitä huolta.
Aikuiset ihmiset selvittäköön välinsä keskenään tai olkoon erillään. Kunhan koira ja lapset voivat hyvin niin asiat kunnossa.
Mutta kun narsistin yksi keskeinen kidutustaktiikka on triangulaatio eli kolmannen osapuolen vetäminen kuvioon. Voi jopa olla koira! Eli tämän kolmannen avulla koettaa saada sinut kateelliseksi tai jopa murhanhimoiseksi, mikä tahansa kielteinen tunne kelpaa.
Samoin lapset otetaan pelinappulaksi narskun valtapeleissä. Tai eksät. Tai sukulaiset. Tai duunikaverit.
Kunhan toiselle saa tuotettua vain henkistä tuskaa ja kipua.
Niin ja mitä sitten?
En minäkään ansaitse narsistin mielestä muuta kuin tulla tapetuksi. Ensin hakkasi ja kun ei halua kantaa tekojensa seurauksia niin rääkkää minua ja muita jotta pääsisi pälkähästä.
Olen katkaissut välit häneen jo ajat sitten ja joutunut katkaisemaan välit muihinkin ihmisiin. Sillä välin kun hän kamppailee omien ongelmiensa kanssa, niin minä pyrin nauttimaan omasta elämästäni.
Ei tässä auta pelätä ja murehtia asioita joille ei voi mitään. Vihat on jo omalta osalta vihattu.
Täysin säälittävä selkärangaton spede ei ansaitse yhtään mitään ainakaan minun osalta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma puhumattomuus ja myös toisen vaimentaminen on ihan oleellinen osa narsistin työkaluja. Perehtykää asioihin!
Mikä on voimakkaampi kontrollointiväline kuin evätä toiselta kommunikaatio!?
Kyllä! Narsistinen ilmaisee puhumattomuudella ja hiljaisuudella "olet koiraakin arvottomampi ja siksi sinulle ei kannata edes puhua". Tai jos narsku jotain puhuu, se on jotain loukkaavaa tai sanotaan halveksivalla ja ivallisella äänellä. Narsistit kyllä osaa!
Koirasta puheen ollen narsisti saattaa ihan tahallaan hellitellä koiraa ja leperrellä sille ja samalla toimia todella kylmäkiskoisesti puolisoaan kohtaan.
Aika sairasta ajatella noin. Kyllä sitä koiraa tuleekin kohdella hyvin ja pitää siitä huolta.
Aikuiset ihmiset selvittäköön välinsä keskenään tai olkoon erillään. Kunhan koira ja lapset voivat hyvin niin asiat kunnossa.
Mutta kun narsistin yksi keskeinen kidutustaktiikka on triangulaatio eli kolmannen osapuolen vetäminen kuvioon. Voi jopa olla koira! Eli tämän kolmannen avulla koettaa saada sinut kateelliseksi tai jopa murhanhimoiseksi, mikä tahansa kielteinen tunne kelpaa.
Samoin lapset otetaan pelinappulaksi narskun valtapeleissä. Tai eksät. Tai sukulaiset. Tai duunikaverit.
Kunhan toiselle saa tuotettua vain henkistä tuskaa ja kipua.
Kiitos tästä huomiosta. Selitti minulle paljon ja antoi lisäymmärrystä moneen tapahtuneeseen.
Todella, halu aiheuttaa toiselle ulkopuolisuuden kokemus kontrolloimalla juuri sinun saamaa huomiota on ehdottomasti väkivaltaa.
Väline vaihtelee televisiosta ja puhelimesta eri ihmisiin. Joskus läheisenkin kanssa tehdään isoja suunnitelmia, joista sinulle ei kerrota. Tiedon ja huomion puutteella kontrollointi voi olla hyvin monipuolista. Ja ulosjääminen tuottaa syvää arvostuksen puutetta. Kun kerrotaan muiden tietämä viimeiseksi tai seura pihtaa katsetta suuntaasi.
Epävarmuutta minuun on kylvetty myös korostamalla kuinka jokaisen muun kanssa on jotain arvokasta, jota en ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja pitää muistaa, että narsistit ovat usein oikeasti tosi karismaattisia, viehättäviä ja hyviä puhumaan. Menestyneitäkin. Tuntui aina siltä, että koko muu maailma kehui häntä, joten ei hän voinut olla oikeasti niin paha, ei hän voinut oikeasti tarkoittaa sitä niin... Ehkä kyse onkin minusta. Jos aloin vetäytymään, hän alkoi antamaan taas hetkeksi parastaan.
Aina oli jokin tekosyy; kovat paineet töissä; kun hänestä tulee pomo; jos se joku päivä vähentäisi työntekoaan kuten on puhunut...
Väitän myös, että pahimmat piirteet tulee esiin vasta keski-iässä. Jos on menty parikymppisinä yhteen, niin helposti siinä vierähtää 20 vuotta ennen kuin tilanne aidosti kärjistyy mahdottomaksi.
Eikä tämä ihmistyyppi useinkaan joudu olemaan yksin. Hänelläkin oli hetkessä uusi ymmärtäväinen nainen kainalossa. Ja tosi mukava, fiksu ja kauniskin. Ei mikään rauhallinen hissukka, kuten en minäkään ollut alunperin. Ja jonkun tilallehan minäkin tulin.
Juuri näin. Kaikki alkoi käydä pahemmaksi n. 50 v. synttäreiden jälkeen. Vanheneminenhan ottaa koville ihmiselle, joka ihailee nuoruutta ja terveyttä. Toisekseem lapset alkavat olla aikuisia ja eivät ihan kaikkea enää nielekään. Meillä homma alkoi käydä joka tavalla härskimmäksi ja esim. piheys pahentua entisesrään. Lasten (jo lähes aikuisia, mutta vielä opiskelijoita) kaikki kulut lankesivat minulle, ihan kuin olisivat vain minun lapsiani.
Valheet ja kiroilu kävivät hölmömmiksi, ihan kuin ei olisi välittänyt enää yhtään jääkö perättömistä asioista kiinni vai ei.
Joo, ja siinä keski-iässä alkaa jo selvitä, että onko sitä urallista ja taloudellista menestystä tulossa vai ei. Jos ei, narsistinen henkilö voi katkeroitua pahasti ja projisoida asian puolison syyksi. Jos on tullut, niin omanarvontunne vain nousee ja käyttäytyminen tulee entistä röyhkeämmäksi. Näissä tilanteissa se vanha puoliso saa usein lähteä, kun uusiakin on jonossa. Kummassakin skenaariossa maski lähtee eikä N enää välitä peitellä todellista minäänsä. Plus viidenkympin kriiseistähän tietää kaikki.
Koskaan, ei siis koskaan persoonallisuushäiriöt helpota jotenkin itsestään iän myötä. Käy ihan päinvastoin ja pahiten kärsii se pitkäaikainen puoliso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja pitää muistaa, että narsistit ovat usein oikeasti tosi karismaattisia, viehättäviä ja hyviä puhumaan. Menestyneitäkin. Tuntui aina siltä, että koko muu maailma kehui häntä, joten ei hän voinut olla oikeasti niin paha, ei hän voinut oikeasti tarkoittaa sitä niin... Ehkä kyse onkin minusta. Jos aloin vetäytymään, hän alkoi antamaan taas hetkeksi parastaan.
Aina oli jokin tekosyy; kovat paineet töissä; kun hänestä tulee pomo; jos se joku päivä vähentäisi työntekoaan kuten on puhunut...
Väitän myös, että pahimmat piirteet tulee esiin vasta keski-iässä. Jos on menty parikymppisinä yhteen, niin helposti siinä vierähtää 20 vuotta ennen kuin tilanne aidosti kärjistyy mahdottomaksi.
Eikä tämä ihmistyyppi useinkaan joudu olemaan yksin. Hänelläkin oli hetkessä uusi ymmärtäväinen nainen kainalossa. Ja tosi mukava, fiksu ja kauniskin. Ei mikään rauhallinen hissukka, kuten en minäkään ollut alunperin. Ja jonkun tilallehan minäkin tulin.
Juuri näin. Kaikki alkoi käydä pahemmaksi n. 50 v. synttäreiden jälkeen. Vanheneminenhan ottaa koville ihmiselle, joka ihailee nuoruutta ja terveyttä. Toisekseem lapset alkavat olla aikuisia ja eivät ihan kaikkea enää nielekään. Meillä homma alkoi käydä joka tavalla härskimmäksi ja esim. piheys pahentua entisesrään. Lasten (jo lähes aikuisia, mutta vielä opiskelijoita) kaikki kulut lankesivat minulle, ihan kuin olisivat vain minun lapsiani.
Valheet ja kiroilu kävivät hölmömmiksi, ihan kuin ei olisi välittänyt enää yhtään jääkö perättömistä asioista kiinni vai ei.
Joo, ja siinä keski-iässä alkaa jo selvitä, että onko sitä urallista ja taloudellista menestystä tulossa vai ei. Jos ei, narsistinen henkilö voi katkeroitua pahasti ja projisoida asian puolison syyksi. Jos on tullut, niin omanarvontunne vain nousee ja käyttäytyminen tulee entistä röyhkeämmäksi. Näissä tilanteissa se vanha puoliso saa usein lähteä, kun uusiakin on jonossa. Kummassakin skenaariossa maski lähtee eikä N enää välitä peitellä todellista minäänsä. Plus viidenkympin kriiseistähän tietää kaikki.
Koskaan, ei siis koskaan persoonallisuushäiriöt helpota jotenkin itsestään iän myötä. Käy ihan päinvastoin ja pahiten kärsii se pitkäaikainen puoliso.
Hyvä havainto. Minun toiveikkuuteeni rauhallisemmasta tulevaisuudesta liittyi myös se tieto, että varallisuutta alkoi olla. Rahastahan puhuttiin ihan koko ajan ja kaikesta säästettiin. Rahaa oli kyllä enemmän kuin luulin tai arvelin. Ei se kuitenkaan tehnyt onnelliseksi tai sitä voinut käyttää vaikkapa lasten elämän helpottamiseen. Ei. Kaikki kuului puolison mielestä hänelle ja vain hänelle. No, onneksi on sentään lait olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja pitää muistaa, että narsistit ovat usein oikeasti tosi karismaattisia, viehättäviä ja hyviä puhumaan. Menestyneitäkin. Tuntui aina siltä, että koko muu maailma kehui häntä, joten ei hän voinut olla oikeasti niin paha, ei hän voinut oikeasti tarkoittaa sitä niin... Ehkä kyse onkin minusta. Jos aloin vetäytymään, hän alkoi antamaan taas hetkeksi parastaan.
Aina oli jokin tekosyy; kovat paineet töissä; kun hänestä tulee pomo; jos se joku päivä vähentäisi työntekoaan kuten on puhunut...
Väitän myös, että pahimmat piirteet tulee esiin vasta keski-iässä. Jos on menty parikymppisinä yhteen, niin helposti siinä vierähtää 20 vuotta ennen kuin tilanne aidosti kärjistyy mahdottomaksi.
Eikä tämä ihmistyyppi useinkaan joudu olemaan yksin. Hänelläkin oli hetkessä uusi ymmärtäväinen nainen kainalossa. Ja tosi mukava, fiksu ja kauniskin. Ei mikään rauhallinen hissukka, kuten en minäkään ollut alunperin. Ja jonkun tilallehan minäkin tulin.
Juuri näin. Kaikki alkoi käydä pahemmaksi n. 50 v. synttäreiden jälkeen. Vanheneminenhan ottaa koville ihmiselle, joka ihailee nuoruutta ja terveyttä. Toisekseem lapset alkavat olla aikuisia ja eivät ihan kaikkea enää nielekään. Meillä homma alkoi käydä joka tavalla härskimmäksi ja esim. piheys pahentua entisesrään. Lasten (jo lähes aikuisia, mutta vielä opiskelijoita) kaikki kulut lankesivat minulle, ihan kuin olisivat vain minun lapsiani.
Valheet ja kiroilu kävivät hölmömmiksi, ihan kuin ei olisi välittänyt enää yhtään jääkö perättömistä asioista kiinni vai ei.
Joo, ja siinä keski-iässä alkaa jo selvitä, että onko sitä urallista ja taloudellista menestystä tulossa vai ei. Jos ei, narsistinen henkilö voi katkeroitua pahasti ja projisoida asian puolison syyksi. Jos on tullut, niin omanarvontunne vain nousee ja käyttäytyminen tulee entistä röyhkeämmäksi. Näissä tilanteissa se vanha puoliso saa usein lähteä, kun uusiakin on jonossa. Kummassakin skenaariossa maski lähtee eikä N enää välitä peitellä todellista minäänsä. Plus viidenkympin kriiseistähän tietää kaikki.
Koskaan, ei siis koskaan persoonallisuushäiriöt helpota jotenkin itsestään iän myötä. Käy ihan päinvastoin ja pahiten kärsii se pitkäaikainen puoliso.
Hyvä havainto. Minun toiveikkuuteeni rauhallisemmasta tulevaisuudesta liittyi myös se tieto, että varallisuutta alkoi olla. Rahastahan puhuttiin ihan koko ajan ja kaikesta säästettiin. Rahaa oli kyllä enemmän kuin luulin tai arvelin. Ei se kuitenkaan tehnyt onnelliseksi tai sitä voinut käyttää vaikkapa lasten elämän helpottamiseen. Ei. Kaikki kuului puolison mielestä hänelle ja vain hänelle. No, onneksi on sentään lait olemassa.
Nykyään tämä ihmistyyppi taitaa pysytellä avoliitossa tai tekee vähintään avioehdon. Niin meilläkin, ja tuo omaisuus pysyi hänellä.
Meillä hän kertoi, että tekee niin paljon rahaa, että voi jäädä pois työelämästä viisikymppisenä. Siinä fokuksessa meni 10-15 vuotta perhe-elämää. Jossain vaiheessa tajusin kysyä, että entä minä, mitä minä teen ne +20 vuotta, kun minulla on työelämää vielä jäljellä. Katsoi minua inhoten, ettei se kait ole hänen asiansa muiden eläkkeitä maksella. Just joo, eli ei ollut aikomustakaan viettää eläkepäiviään minun kanssani. Minulla ei ollut osaa ja arpaa siihen, että hän rikastui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä että heitä yhdistää myös se että käyttävät paljon projisointia. Näkevät muut ihmiset vain itsensä läpi, kuvitellen että muita ihmisiä ohjaavat samat vaikuttimet kuin heitäkin. Heidän ihmiskäsityksensä on niin siis hyvin kapea, siitä puuttuu ulottuvuutta. Lisäksi ovat mustavalkoisia ja jakavat ihmiset leireihin vailla mitään pohjaa todellisuudesta. Kukaan ei välttämättä ole heitä vastaan eikä vihaa heitä, heidän oma vihanlähteensä sen sijaan on ehtymätön.
Tosiasiassa voi olla että kellään oikeastaan edes kiinnosta heidän persoonansa ja ongelmansa, mutta ovat itse kyvyttömiä ymmärtämään tätä. On vain minä minä minä.
Social justice warrior -tyyppisissä ihmisissä on näitä paljon. Tuli mieleen heti se yksi hullu Renaz vai mikä hänen nimensä nyt olikaan. Identifioituu mustaksi vaikka on kurdi ja paasaa n-sanasta…
🇺🇦🇮🇱
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja pitää muistaa, että narsistit ovat usein oikeasti tosi karismaattisia, viehättäviä ja hyviä puhumaan. Menestyneitäkin. Tuntui aina siltä, että koko muu maailma kehui häntä, joten ei hän voinut olla oikeasti niin paha, ei hän voinut oikeasti tarkoittaa sitä niin... Ehkä kyse onkin minusta. Jos aloin vetäytymään, hän alkoi antamaan taas hetkeksi parastaan.
Aina oli jokin tekosyy; kovat paineet töissä; kun hänestä tulee pomo; jos se joku päivä vähentäisi työntekoaan kuten on puhunut...
Väitän myös, että pahimmat piirteet tulee esiin vasta keski-iässä. Jos on menty parikymppisinä yhteen, niin helposti siinä vierähtää 20 vuotta ennen kuin tilanne aidosti kärjistyy mahdottomaksi.
Eikä tämä ihmistyyppi useinkaan joudu olemaan yksin. Hänelläkin oli hetkessä uusi ymmärtäväinen nainen kainalossa. Ja tosi mukava, fiksu ja kauniskin. Ei mikään rauhallinen hissukka, kuten en minäkään ollut alunperin. Ja jonkun tilallehan minäkin tulin.
Juuri näin. Kaikki alkoi käydä pahemmaksi n. 50 v. synttäreiden jälkeen. Vanheneminenhan ottaa koville ihmiselle, joka ihailee nuoruutta ja terveyttä. Toisekseem lapset alkavat olla aikuisia ja eivät ihan kaikkea enää nielekään. Meillä homma alkoi käydä joka tavalla härskimmäksi ja esim. piheys pahentua entisesrään. Lasten (jo lähes aikuisia, mutta vielä opiskelijoita) kaikki kulut lankesivat minulle, ihan kuin olisivat vain minun lapsiani.
Valheet ja kiroilu kävivät hölmömmiksi, ihan kuin ei olisi välittänyt enää yhtään jääkö perättömistä asioista kiinni vai ei.
Joo, ja siinä keski-iässä alkaa jo selvitä, että onko sitä urallista ja taloudellista menestystä tulossa vai ei. Jos ei, narsistinen henkilö voi katkeroitua pahasti ja projisoida asian puolison syyksi. Jos on tullut, niin omanarvontunne vain nousee ja käyttäytyminen tulee entistä röyhkeämmäksi. Näissä tilanteissa se vanha puoliso saa usein lähteä, kun uusiakin on jonossa. Kummassakin skenaariossa maski lähtee eikä N enää välitä peitellä todellista minäänsä. Plus viidenkympin kriiseistähän tietää kaikki.
Koskaan, ei siis koskaan persoonallisuushäiriöt helpota jotenkin itsestään iän myötä. Käy ihan päinvastoin ja pahiten kärsii se pitkäaikainen puoliso.
Hyvä havainto. Minun toiveikkuuteeni rauhallisemmasta tulevaisuudesta liittyi myös se tieto, että varallisuutta alkoi olla. Rahastahan puhuttiin ihan koko ajan ja kaikesta säästettiin. Rahaa oli kyllä enemmän kuin luulin tai arvelin. Ei se kuitenkaan tehnyt onnelliseksi tai sitä voinut käyttää vaikkapa lasten elämän helpottamiseen. Ei. Kaikki kuului puolison mielestä hänelle ja vain hänelle. No, onneksi on sentään lait olemassa.
Nykyään tämä ihmistyyppi taitaa pysytellä avoliitossa tai tekee vähintään avioehdon. Niin meilläkin, ja tuo omaisuus pysyi hänellä.
Meillä hän kertoi, että tekee niin paljon rahaa, että voi jäädä pois työelämästä viisikymppisenä. Siinä fokuksessa meni 10-15 vuotta perhe-elämää. Jossain vaiheessa tajusin kysyä, että entä minä, mitä minä teen ne +20 vuotta, kun minulla on työelämää vielä jäljellä. Katsoi minua inhoten, ettei se kait ole hänen asiansa muiden eläkkeitä maksella. Just joo, eli ei ollut aikomustakaan viettää eläkepäiviään minun kanssani. Minulla ei ollut osaa ja arpaa siihen, että hän rikastui.
Meilläpä ehdotti ihan pokkana, että jos vaikka lapset huolehtisi susta. Kaikki tehtiin miehen uran vuoksi ja tosiaankaan ei sitten ollut aikomuskaan eläköityä mun kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli pomona narsku ja hän vältteli kaikkea kontaktia tuijottamalla intensiivisesti puhelimen ruutua tai avamalla läppärin kuin muuriksi välillemme. Ei niin tärkeää tilaisuutta että olisi hetkeksi siirtänyt masiinat sivuun ja keskittynyt elävään ihmiseen. Sillä halusi viestiä kuinka merkityksetön kukin on hänen tärkeässä elämässään.
Kun meillä oli kahden kuukauden rakkauspommitus ohi, eksä tuijotti aina tiiviisti telkkaria, vaikka tiesi oikein hyvin, että yritän saada vieressä katsekontaktia.
En tiedä voiko yleistää, mutta telkun töllötys tuntuu olevan luonnevikaisten suosikkipuuhia. Ei tarvitse kohdata ketään. Ja siihenkin saa tämän trianguloinnin: älä tule siihen sotkemaan minun telkuntöllötystäni.
Kyse ei ole mistään yleissivistyksen kartuttamisesta keskimäärin. Ilmaisevat hyvin selvästi että sinua ei kaivata tähän mukaan.
En aio muuttaa enää tuollaisten kanssa yhteen. Seurustelukin saa jäädä kun luonne valkenee.
Minäkin tapasin mieheni hyvin nuorena, suoraan väkivaltaisesta ja monella tapaa rikkinäisestä lapsuuden kodista. En tuolloin olisi tunnistanut normaalia, vaikka sellainen olisi ollut edessäni.
Itse asiassa olin niin ohjelmoitu outoihin ja vääristyneisiin suhteisiin, että hetken seurustelin oikeasti ihanan pojan kanssa ja lopetin suhteen lyhyeen, koska jostain syystä minulla oli ahdistunut ja selittämättömän kummallinen tunne koko lyhyen seurustelun ajan.
Tajusin tämän vasta vuosia myöhemmin, kun aloin ihmetellä mieheni käytöstä ja tajusin, että mieheni käytösmallit ovat samat kuin omien häiriintyneiden vanhempieni.
Nuoruuden seurustelu kivan pojan kanssa yksinkertaisesti oli vain kaiken kokemukseni ja käsityksen ulottumattomissa, tämä nuori mies oli oikeasti kiva ja kiltti.
Pojan kotona oli ihana rauhallinen tunnelma, tasapainoisen oloiset vanhemmat ja kiva, hassutteleva pikkuveli. Ja minä ahdistuin!
Vähän myöhemmin tapasin nykyisen mieheni ja voi, oli kuin olisin kotiin tullut ja niinhän siinä kävikin. Palasin lapsuuden kotini kauhuihin. Mieheni vain osasi paketoida p:n paremmin.
Loppu on ihan samaa mitä täällä on jo kerrottu, ihan samaa, mykkäkouluineen, nimittelyineen, uhkailuineen. Henkistä ja taloudellista väkivaltaa.
Aiemmin ketjussa oli aivan loistava vertaus elämästä narsistisen puolison kanssa, jossa elämää verrattiin melomiseen myrkyisellä merellä. Empaatikko meloo ja narsistipuoliso tekee melomisen aina vain raskaammaksi. Tätähän tämä on.
Mieheni osasi pitää pahimmat puolensa piilossa kunnes menimme naimisiin ja saimme lapset. Eroa olen harkinnut lukemattomia kertoja, ja yrittänytkin lähteä pari kertaa lasten kanssa, mutta toistaiseksi olen jäänyt. En epäile, etteikö mies toteuttaisi uhkauksiaan, ja en ota myöskään sitä riskiä, että lapset jäisivät mieheni armoille edes lyhyeksi aikaa ilman minua.
Narsistille omat lapsetkin ovat vain vallankäytön väline. Mieheni ei oikeastaan edes tunne omia lapsiaan kunnolla, ei tajua muiden haluja tai tarpeita lainkaan, ei edes omien lasten.
Olenkin tällä lautalla tullut melomisen, navigoinnin, luovimisen ja ennakoinnin asiantuntijaksi. Ja kyllä se on uuvuttavaa ja vie kohtuuttomasti aikaa. Olen kuin muinainen polynesialainen navigoija. Jossain on maata tämän loputtoman meren jälkeen, jossain on suojainen saari, jonne saan lauttani ja lapseni turvaan.
Seuraan tähtitaivasta ja odotan koska näen pilven meren yllä, ehkä ensin täytyy selvitä riutasta ja oikukkaista merivirroista. Mutta tyttäreni ja minä löydämme suojaisen saaren, saamme vielä elää rauhassa ja onnellisina.
Vielä lopuksi, olen miettinyt usein mikä miestäni vaivaa. Käytös on joskus todella kummallista, välillä julmaa, välillä lapsellisen hölmöä, välillä välinpitämätöntä, välillä niin itsekästä ja itsekeskeistä, että on vaikea uskoa
aikuisen käyttäytyvän niin. Mietin pitkään onko kyseessä narsismi (joka paremman puutteessa käy kuvaamaan tälläistä ihmistä), mietin myös autismin kirjoa, uskon yhä mieheni olevan kirjolla. Mutta lopputulema on se, että diagnoosilla, sen puutteella, nimikkeellä tai jollain selityksellä kauhealle käytökselle yritän vain helpottaa omaa oloani, selittää tilannetta parhain päin.
Ei niille nimikkeille ole väliä, voihan olla että mieheni vain on täysi k-pää, ei siihen diagnoosia tarvita että tekee perheensä elämästä yhtä helvettiä.
Paras toimintatapa on yrittää selvitä ulos helvetistä lapsineen, niin vähin vaurioin kuin mahdollista. Tähän voi mennä yllättävän pitkä aika, k-pään uhkauksia ei kannata aliarvioida.
Täälläkin monet kirjoittavat, että eivät usko narsismiin, se on sama kuin uskoisitpa tai et valtamereen. Jos astut siihen, kastut. Olet onnekas jos selviät märillä kengillä, osa joutuu uimaan tai melomaan henkensä edestä, onnettomimmat hukkuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli pomona narsku ja hän vältteli kaikkea kontaktia tuijottamalla intensiivisesti puhelimen ruutua tai avamalla läppärin kuin muuriksi välillemme. Ei niin tärkeää tilaisuutta että olisi hetkeksi siirtänyt masiinat sivuun ja keskittynyt elävään ihmiseen. Sillä halusi viestiä kuinka merkityksetön kukin on hänen tärkeässä elämässään.
Kun meillä oli kahden kuukauden rakkauspommitus ohi, eksä tuijotti aina tiiviisti telkkaria, vaikka tiesi oikein hyvin, että yritän saada vieressä katsekontaktia.
En tiedä voiko yleistää, mutta telkun töllötys tuntuu olevan luonnevikaisten suosikkipuuhia. Ei tarvitse kohdata ketään. Ja siihenkin saa tämän trianguloinnin: älä tule siihen sotkemaan minun telkuntöllötystäni.
Kyse ei ole mistään yleissivistyksen kartuttamisesta keskimäärin. Ilmaisevat hyvin selvästi että sinua ei kaivata tähän mukaan.
En aio muuttaa enää tuollaisten kanssa yhteen. Seurustelukin saa jäädä kun luonne valkenee.
Ei telkkarin katsomista voi luonnehäiriöisen merkiksi yksinään laskea.
Mun narsistisesti käyttäytyvä mies taas ei antaisi minun rauhassa katsoa telkkaria.
Jos kerrankin istahdan rauhassa katsomaan jotain, tulee siihen viereen huokailemaan, ähisemään, kyselee ummet ja lammet ihan turhia juttuja.
Ja tämä sen jälkeen kun oolen yrittänyt esim iltapalapöydässä jutella mieheni kanssa rauhassa, silloin katsoo vain puhelintaan, tai jos olen joskus pyytänyt että katsotaanko elokuvaa yhdessä, ei käy jne, jne.
Tähän vielä huomio, että ennen kuin istahdan telkkarin ääreen olen lasten iltatoimet huolehtinut miehen ollessa joko puhelimella tai koneella, keittiö on siistitty, pyykit ripustettu ja puhtaat viikattu kaappiin, jne. Ja ihan yhtä paljon olen töissä kuin mieheni ja tienaan hieman enemmän.
Mutta ilmeisesti vaimolle ei voi suoda edes yhtä hetkeä olla rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli pomona narsku ja hän vältteli kaikkea kontaktia tuijottamalla intensiivisesti puhelimen ruutua tai avamalla läppärin kuin muuriksi välillemme. Ei niin tärkeää tilaisuutta että olisi hetkeksi siirtänyt masiinat sivuun ja keskittynyt elävään ihmiseen. Sillä halusi viestiä kuinka merkityksetön kukin on hänen tärkeässä elämässään.
Kun meillä oli kahden kuukauden rakkauspommitus ohi, eksä tuijotti aina tiiviisti telkkaria, vaikka tiesi oikein hyvin, että yritän saada vieressä katsekontaktia.
En tiedä voiko yleistää, mutta telkun töllötys tuntuu olevan luonnevikaisten suosikkipuuhia. Ei tarvitse kohdata ketään. Ja siihenkin saa tämän trianguloinnin: älä tule siihen sotkemaan minun telkuntöllötystäni.
Kyse ei ole mistään yleissivistyksen kartuttamisesta keskimäärin. Ilmaisevat hyvin selvästi että sinua ei kaivata tähän mukaan.
En aio muuttaa enää tuollaisten kanssa yhteen. Seurustelukin saa jäädä kun luonne valkenee.Ei telkkarin katsomista voi luonnehäiriöisen merkiksi yksinään laskea.
Mun narsistisesti käyttäytyvä mies taas ei antaisi minun rauhassa katsoa telkkaria.
Jos kerrankin istahdan rauhassa katsomaan jotain, tulee siihen viereen huokailemaan, ähisemään, kyselee ummet ja lammet ihan turhia juttuja.
Ja tämä sen jälkeen kun oolen yrittänyt esim iltapalapöydässä jutella mieheni kanssa rauhassa, silloin katsoo vain puhelintaan, tai jos olen joskus pyytänyt että katsotaanko elokuvaa yhdessä, ei käy jne, jne.
Tähän vielä huomio, että ennen kuin istahdan telkkarin ääreen olen lasten iltatoimet huolehtinut miehen ollessa joko puhelimella tai koneella, keittiö on siistitty, pyykit ripustettu ja puhtaat viikattu kaappiin, jne. Ja ihan yhtä paljon olen töissä kuin mieheni ja tienaan hieman enemmän.
Mutta ilmeisesti vaimolle ei voi suoda edes yhtä hetkeä olla rauhassa.
No, seuraavalla kerralla kun mies tulee ähisemään, kun katsot telkkaria, mieti nelivuotiasta, jota ottaa päähän kun äiti yrittää puhua puhelimessa jonkun kanssa ja siksi häiriköi puhelua sinnikkäästi. Miehesi tunne-elämä on samalla tasolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin tapasin mieheni hyvin nuorena, suoraan väkivaltaisesta ja monella tapaa rikkinäisestä lapsuuden kodista. En tuolloin olisi tunnistanut normaalia, vaikka sellainen olisi ollut edessäni.
Itse asiassa olin niin ohjelmoitu outoihin ja vääristyneisiin suhteisiin, että hetken seurustelin oikeasti ihanan pojan kanssa ja lopetin suhteen lyhyeen, koska jostain syystä minulla oli ahdistunut ja selittämättömän kummallinen tunne koko lyhyen seurustelun ajan.
Tajusin tämän vasta vuosia myöhemmin, kun aloin ihmetellä mieheni käytöstä ja tajusin, että mieheni käytösmallit ovat samat kuin omien häiriintyneiden vanhempieni.
Nuoruuden seurustelu kivan pojan kanssa yksinkertaisesti oli vain kaiken kokemukseni ja käsityksen ulottumattomissa, tämä nuori mies oli oikeasti kiva ja kiltti.
Pojan kotona oli ihana rauhallinen tunnelma, tasapainoisen oloiset vanhemmat ja kiva, hassutteleva pikkuveli. Ja minä ahdistuin!
Vähän myöhemmin tapasin nykyisen mieheni ja voi, oli kuin olisin kotiin tullut ja niinhän siinä kävikin. Palasin lapsuuden kotini kauhuihin. Mieheni vain osasi paketoida p:n paremmin.
Loppu on ihan samaa mitä täällä on jo kerrottu, ihan samaa, mykkäkouluineen, nimittelyineen, uhkailuineen. Henkistä ja taloudellista väkivaltaa.
Aiemmin ketjussa oli aivan loistava vertaus elämästä narsistisen puolison kanssa, jossa elämää verrattiin melomiseen myrkyisellä merellä. Empaatikko meloo ja narsistipuoliso tekee melomisen aina vain raskaammaksi. Tätähän tämä on.
Mieheni osasi pitää pahimmat puolensa piilossa kunnes menimme naimisiin ja saimme lapset. Eroa olen harkinnut lukemattomia kertoja, ja yrittänytkin lähteä pari kertaa lasten kanssa, mutta toistaiseksi olen jäänyt. En epäile, etteikö mies toteuttaisi uhkauksiaan, ja en ota myöskään sitä riskiä, että lapset jäisivät mieheni armoille edes lyhyeksi aikaa ilman minua.
Narsistille omat lapsetkin ovat vain vallankäytön väline. Mieheni ei oikeastaan edes tunne omia lapsiaan kunnolla, ei tajua muiden haluja tai tarpeita lainkaan, ei edes omien lasten.
Olenkin tällä lautalla tullut melomisen, navigoinnin, luovimisen ja ennakoinnin asiantuntijaksi. Ja kyllä se on uuvuttavaa ja vie kohtuuttomasti aikaa. Olen kuin muinainen polynesialainen navigoija. Jossain on maata tämän loputtoman meren jälkeen, jossain on suojainen saari, jonne saan lauttani ja lapseni turvaan.
Seuraan tähtitaivasta ja odotan koska näen pilven meren yllä, ehkä ensin täytyy selvitä riutasta ja oikukkaista merivirroista. Mutta tyttäreni ja minä löydämme suojaisen saaren, saamme vielä elää rauhassa ja onnellisina.
Vielä lopuksi, olen miettinyt usein mikä miestäni vaivaa. Käytös on joskus todella kummallista, välillä julmaa, välillä lapsellisen hölmöä, välillä välinpitämätöntä, välillä niin itsekästä ja itsekeskeistä, että on vaikea uskoa
aikuisen käyttäytyvän niin. Mietin pitkään onko kyseessä narsismi (joka paremman puutteessa käy kuvaamaan tälläistä ihmistä), mietin myös autismin kirjoa, uskon yhä mieheni olevan kirjolla. Mutta lopputulema on se, että diagnoosilla, sen puutteella, nimikkeellä tai jollain selityksellä kauhealle käytökselle yritän vain helpottaa omaa oloani, selittää tilannetta parhain päin.
Ei niille nimikkeille ole väliä, voihan olla että mieheni vain on täysi k-pää, ei siihen diagnoosia tarvita että tekee perheensä elämästä yhtä helvettiä.
Paras toimintatapa on yrittää selvitä ulos helvetistä lapsineen, niin vähin vaurioin kuin mahdollista. Tähän voi mennä yllättävän pitkä aika, k-pään uhkauksia ei kannata aliarvioida.
Täälläkin monet kirjoittavat, että eivät usko narsismiin, se on sama kuin uskoisitpa tai et valtamereen. Jos astut siihen, kastut. Olet onnekas jos selviät märillä kengillä, osa joutuu uimaan tai melomaan henkensä edestä, onnettomimmat hukkuvat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen miten ihmisillä on niin pitkiä suhteita narsistien kanssa. Miten monet ovat jaksaneet olla yli kymmenen vuottakin narsistin kanssa? Vai eikä ole ollut kokemusta muista suhteista niin ei tiedä millainen on normaali suhde eikä tajua lähteä?
Olin narsistin kanssa 22 vuotta, olimme naimisissa ja meillä myös lapsia. Aloitimme seurustelun, kun olin 22v. Ei minulla ollut kokemusta pitkistä parisuhteista siinä vaiheessa. Narsismi tuli esiin vasta kun aloin odottamaan esikoista häiden jälkeen. Ja voin vannoa käsi sydämellä, että sitä ennen ei ollut pienintäkään merkiä siitä, että mies olisi jotenkin poikkeava. Ja narsismi tuli esiin pikku hiljaa. Välillä selitin itselleni miehen oudon käytöksen hänen työstressillä, tai että mies oli herännyt väärällä jalalla. Eli oikeutin hänen käytöksensä. Mutta en ollut siinä vaiheessa kuullutkaan narsismista. Mies oli minun mielestäni vain välillä hermoheikko ja ajattelematon sen suhteen mitä tekee ja mitä sanoo.
Kuulin narsismista ja osasin yhdistää sen mieheeni, kun olimme olleet yhdessä 17 vuotta. En lähtenyt miehen "outoudesta" huolimatta avioliittosta aiemmin, koska koko elämämme oli rakentunut yhteen. Oli yhteinen perhe ja lapset. Ei kukaan halua rikkoa lasten ydinperhettä kevyin perustein. Oli yhteinen koti ja yhteinen asuntolaina. Oli yhteiset autot ja yhteinen kesämökki. Oli molempien suvut, jotka olivat tietysi osa siitä yhtä suurta yhteistä perhettä. Minä venyin uskomattoman paljon lasten ja perheen vuoksi. Ja toivoin mielessäni, että ikä toisi miehelle kypsyyttä ja hän alkaisi käyttäytymään kunnolla ja oppisi arvostamaan perhettään. Sitä päivää ei tullut koskaan. Olemme nykyään eronneet.
En edelleenkään tiedä millainen on ns. normaali parisuhde, koska en ole sellaisessa elänyt. Elin ex miehen kanssa nuoruudesta keski-ikään. Olen miettinyt voisiko joskus olla sellainen tilanne, että minulla olisi miesystävä, joka ei petä muiden naisten kanssa työmatkoillaan? Että mies ei kotiin tullessa varoittaisi minua sukupuolitautiriskistä. Tai että mahdollinen miesystävä ei sano minulle lähtevänsä käymään kuntosalilla ja käykin p*nemassa nettireffiä? Tai voisiko mahdollinen miesystävä sanoa minulle että "teitpä hyvää ruokaa, kiitos" sen sijaan että haukkuisi valmistamani ruuan paskaksi ja naurettavaksi. Tai että mahdollinen miesystävä imuroisi pyytämättä oma-aloitteisesti ja ei sen jälkeen vaatisi minulta huudon säestämänä seksiä palkaksi imuroinnista?
Samanlainen aikataulu suunnilleen. Minäkin toivoin, että ikä toisiviisautta ja tyyneyttä. Perhe ja lapset olivat minulle tärkeitä. Ja pitää muistaa, että siihen tarinan alun mieheen olin syvästi rakastunut. Ei se rakkaus yhdessä yössä katoa.
Ja sinun tavoin mietin, että onko olemassa miestä, joka ei syyllistäisi minua kaikesta, joka joskus saattaisi vaikka kehuakin. Joka hieroisi hartioita eikä odottaisi vastapalvelusta. Toisi kukkakimpun, koska tykkää eikä manipuloidakseen. Joku, joka kuuntelisikin minua eikä vain aina puhuisi itse. Joku, jonka kanssa voisi suunnitella vaikka lomamatkaa tai kukkapenkkiä, seinän maalausta.
Luovuitko matkoista, kukkapenkistä ja maalaamisesta? Vai teitkö yksin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja pitää muistaa, että narsistit ovat usein oikeasti tosi karismaattisia, viehättäviä ja hyviä puhumaan. Menestyneitäkin. Tuntui aina siltä, että koko muu maailma kehui häntä, joten ei hän voinut olla oikeasti niin paha, ei hän voinut oikeasti tarkoittaa sitä niin... Ehkä kyse onkin minusta. Jos aloin vetäytymään, hän alkoi antamaan taas hetkeksi parastaan.
Aina oli jokin tekosyy; kovat paineet töissä; kun hänestä tulee pomo; jos se joku päivä vähentäisi työntekoaan kuten on puhunut...
Väitän myös, että pahimmat piirteet tulee esiin vasta keski-iässä. Jos on menty parikymppisinä yhteen, niin helposti siinä vierähtää 20 vuotta ennen kuin tilanne aidosti kärjistyy mahdottomaksi.
Eikä tämä ihmistyyppi useinkaan joudu olemaan yksin. Hänelläkin oli hetkessä uusi ymmärtäväinen nainen kainalossa. Ja tosi mukava, fiksu ja kauniskin. Ei mikään rauhallinen hissukka, kuten en minäkään ollut alunperin. Ja jonkun tilallehan minäkin tulin.
Juuri näin. Kaikki alkoi käydä pahemmaksi n. 50 v. synttäreiden jälkeen. Vanheneminenhan ottaa koville ihmiselle, joka ihailee nuoruutta ja terveyttä. Toisekseem lapset alkavat olla aikuisia ja eivät ihan kaikkea enää nielekään. Meillä homma alkoi käydä joka tavalla härskimmäksi ja esim. piheys pahentua entisesrään. Lasten (jo lähes aikuisia, mutta vielä opiskelijoita) kaikki kulut lankesivat minulle, ihan kuin olisivat vain minun lapsiani.
Valheet ja kiroilu kävivät hölmömmiksi, ihan kuin ei olisi välittänyt enää yhtään jääkö perättömistä asioista kiinni vai ei.
Joo, ja siinä keski-iässä alkaa jo selvitä, että onko sitä urallista ja taloudellista menestystä tulossa vai ei. Jos ei, narsistinen henkilö voi katkeroitua pahasti ja projisoida asian puolison syyksi. Jos on tullut, niin omanarvontunne vain nousee ja käyttäytyminen tulee entistä röyhkeämmäksi. Näissä tilanteissa se vanha puoliso saa usein lähteä, kun uusiakin on jonossa. Kummassakin skenaariossa maski lähtee eikä N enää välitä peitellä todellista minäänsä. Plus viidenkympin kriiseistähän tietää kaikki.
Koskaan, ei siis koskaan persoonallisuushäiriöt helpota jotenkin itsestään iän myötä. Käy ihan päinvastoin ja pahiten kärsii se pitkäaikainen puoliso.
Hyvä havainto. Minun toiveikkuuteeni rauhallisemmasta tulevaisuudesta liittyi myös se tieto, että varallisuutta alkoi olla. Rahastahan puhuttiin ihan koko ajan ja kaikesta säästettiin. Rahaa oli kyllä enemmän kuin luulin tai arvelin. Ei se kuitenkaan tehnyt onnelliseksi tai sitä voinut käyttää vaikkapa lasten elämän helpottamiseen. Ei. Kaikki kuului puolison mielestä hänelle ja vain hänelle. No, onneksi on sentään lait olemassa.
Nykyään tämä ihmistyyppi taitaa pysytellä avoliitossa tai tekee vähintään avioehdon. Niin meilläkin, ja tuo omaisuus pysyi hänellä.
Meillä hän kertoi, että tekee niin paljon rahaa, että voi jäädä pois työelämästä viisikymppisenä. Siinä fokuksessa meni 10-15 vuotta perhe-elämää. Jossain vaiheessa tajusin kysyä, että entä minä, mitä minä teen ne +20 vuotta, kun minulla on työelämää vielä jäljellä. Katsoi minua inhoten, ettei se kait ole hänen asiansa muiden eläkkeitä maksella. Just joo, eli ei ollut aikomustakaan viettää eläkepäiviään minun kanssani. Minulla ei ollut osaa ja arpaa siihen, että hän rikastui.
Meilläpä ehdotti ihan pokkana, että jos vaikka lapset huolehtisi susta. Kaikki tehtiin miehen uran vuoksi ja tosiaankaan ei sitten ollut aikomuskaan eläköityä mun kanssa.
Ihan uskomattoman paljon samaa. Toivottavasti tätä lukee jotkut nuoremmat, jotta tajuaisivat ettei koskaan kannata uhrata omaa onnea, terveyttä ja uraa mahdollistaakseen toisen uraa.
Meillä meni myös kaikki lomamatkat siihen, että mies oli osan ajasta työpuheluissa ja läppärissä kiinni. Ihan hirvittävän ankeeta muille.
Ei ole narsisteja tai muutakaan yhteiskunnan keksimää hömppää.
Ihmisten keksimää teennäistä paskaa koko homma..
Ollaan kaikki ihmisiä,,ja erilaisia erilaisia elämiä on paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen miten ihmisillä on niin pitkiä suhteita narsistien kanssa. Miten monet ovat jaksaneet olla yli kymmenen vuottakin narsistin kanssa? Vai eikä ole ollut kokemusta muista suhteista niin ei tiedä millainen on normaali suhde eikä tajua lähteä?
Olin narsistin kanssa 22 vuotta, olimme naimisissa ja meillä myös lapsia. Aloitimme seurustelun, kun olin 22v. Ei minulla ollut kokemusta pitkistä parisuhteista siinä vaiheessa. Narsismi tuli esiin vasta kun aloin odottamaan esikoista häiden jälkeen. Ja voin vannoa käsi sydämellä, että sitä ennen ei ollut pienintäkään merkiä siitä, että mies olisi jotenkin poikkeava. Ja narsismi tuli esiin pikku hiljaa. Välillä selitin itselleni miehen oudon käytöksen hänen työstressillä, tai että mies oli herännyt väärällä jalalla. Eli oikeutin hänen käytöksensä. Mutta en ollut siinä vaiheessa kuullutkaan narsismista. Mies oli minun mielestäni vain välillä hermoheikko ja ajattelematon sen suhteen mitä tekee ja mitä sanoo.
Kuulin narsismista ja osasin yhdistää sen mieheeni, kun olimme olleet yhdessä 17 vuotta. En lähtenyt miehen "outoudesta" huolimatta avioliittosta aiemmin, koska koko elämämme oli rakentunut yhteen. Oli yhteinen perhe ja lapset. Ei kukaan halua rikkoa lasten ydinperhettä kevyin perustein. Oli yhteinen koti ja yhteinen asuntolaina. Oli yhteiset autot ja yhteinen kesämökki. Oli molempien suvut, jotka olivat tietysi osa siitä yhtä suurta yhteistä perhettä. Minä venyin uskomattoman paljon lasten ja perheen vuoksi. Ja toivoin mielessäni, että ikä toisi miehelle kypsyyttä ja hän alkaisi käyttäytymään kunnolla ja oppisi arvostamaan perhettään. Sitä päivää ei tullut koskaan. Olemme nykyään eronneet.
En edelleenkään tiedä millainen on ns. normaali parisuhde, koska en ole sellaisessa elänyt. Elin ex miehen kanssa nuoruudesta keski-ikään. Olen miettinyt voisiko joskus olla sellainen tilanne, että minulla olisi miesystävä, joka ei petä muiden naisten kanssa työmatkoillaan? Että mies ei kotiin tullessa varoittaisi minua sukupuolitautiriskistä. Tai että mahdollinen miesystävä ei sano minulle lähtevänsä käymään kuntosalilla ja käykin p*nemassa nettireffiä? Tai voisiko mahdollinen miesystävä sanoa minulle että "teitpä hyvää ruokaa, kiitos" sen sijaan että haukkuisi valmistamani ruuan paskaksi ja naurettavaksi. Tai että mahdollinen miesystävä imuroisi pyytämättä oma-aloitteisesti ja ei sen jälkeen vaatisi minulta huudon säestämänä seksiä palkaksi imuroinnista?
Mikä nyt on välinne? Mitä sinulle kävi, entä miehelle?
Olemme eronneet. Emme ole puheväleissä. En ole nähnyt miestä kasvotusten eron jälkeen koska en halua. Mies haluaisi omien sanojensa mukaan olla "kaveri". En halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Noudatan "no contact" ja "Grey rock" periaatetta. Pakollinen lapsiin liittyvä viestintä vain sähköisesti. Mies ei meinaa hyväksyä tätä ja kostaa lasten kautta. Hän mm. palauttaa lapset hoitovuoroltaan aina tunnin tai pari liian myöhään ym vastaavaa pikkukiusaa.
En edes tiedä mitä miehelle itselleen kuuluu tai miten hänellä menee. Ei kiinnosta. Toivottavasti karma kuitenkin osuu joku päivä hänen nilkkaansa.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole narsisteja tai muutakaan yhteiskunnan keksimää hömppää.
Ihmisten keksimää teennäistä paskaa koko homma..
Ollaan kaikki ihmisiä,,ja erilaisia erilaisia elämiä on paljon.
Narsisteja on valitettavasti olemassa, ja se on myös hyvin yleinen pään vakava vika.
Alue: Aihe vapaa
Samanlainen aikataulu suunnilleen. Minäkin toivoin, että ikä toisiviisautta ja tyyneyttä. Perhe ja lapset olivat minulle tärkeitä. Ja pitää muistaa, että siihen tarinan alun mieheen olin syvästi rakastunut. Ei se rakkaus yhdessä yössä katoa.
Ja sinun tavoin mietin, että onko olemassa miestä, joka ei syyllistäisi minua kaikesta, joka joskus saattaisi vaikka kehuakin. Joka hieroisi hartioita eikä odottaisi vastapalvelusta. Toisi kukkakimpun, koska tykkää eikä manipuloidakseen. Joku, joka kuuntelisikin minua eikä vain aina puhuisi itse. Joku, jonka kanssa voisi suunnitella vaikka lomamatkaa tai kukkapenkkiä, seinän maalausta.