Vihaan viikonloppuja!
Onkohan minulla kohtalotovereita ja ymmärtäjiä vai olenko terapian tarpeessa? :)
Ahdistun viikonloppuisin ja lomilla kamalasti. Meillä on kaksi pientä lasta 2 ja 4 vuotiaat. Mies tekee pitkiä työpäiviä ja haluaa viikonloppuisin "relata".. Kehottaa minuakin ottamaan iisisti..
Minä taas ahdistun tästä, että koko ympäröivä maailma koettaa uskotella minulle, että nyt on viikonloppu silloin luetaan hesaria laten ääressä puoleen päivään, katsotaan telkkaria, käydään kahvilla, ollaan vaan.
No kuka sitten meillä imuroi, pyykkää, vaihtaa lakanat, tekee ruoan, käy kaupassa, laittaa lapset nukkumaan, vie heidät ulos, pukee päälle, antaa lääkkeet, lukee, tekee palapeliä, selvittää riidat, sillä aikaa kun vanhemmat lipittää lattea nenä kiinni sanomalehdessä?
Olen paljon tyytyväisempi jos sovitaan, että lapsiperheessä ei ole viikonloppuja eikä lomapäiviä vaan joka päivä on samanlainen toistuvine ruutineineen. Jos alan haikailemaan hesarin lukemisen perään tulen vain katkeraksi..
Tarvitsenkohan ammattiapua? :)
Kommentit (3)
Viikonloppuja alkaa tulemaan kun nuorinkin on koululainen.
Ihan sama juttu toisella kahden pienen lapsen äidillä, joka on elänyt nyt 5 vuotta keskellä jonkun tahtoikää. Olen yrittänyt järjestää silloin tällöin yhteiseen "vapaa-aikaan" tekemistä kodin ulkopuolella joko koko perheelle tai kahdenkesken, siis jotain ekstraa, mutta en jaksa enää, kun mies puolestaan ei yhteistä tekemistä ehdota tai saa syystä tai toisesta järjestymään. Parisuhde näivettyy tai oikeastaan huomaan, että tätä tämä suhde on ollut aina tai siis jo 15 vuotta: yhteiset muistot ja tekemiset on itse järjestettävä. Tuntuu vaan h*tin yksinäiseltä.
Tsemppiä! Vuodet auttavat, mutta sitten ei ole lainkaan ihme, jos huomaa, että erilleen on kasvettu tai pikemminkin ehkä tutustuttu toiseen täydellisesti!