voiko raskaus aiheuttaa masennuksen?

Mä olen ainakin ollut masentunut toista odottaessa ja heti olo on parantunut, kun vauva syntynyt.

Ota asia puheeksi neuvolassa, sieltä saat apua. Usein jo se, että asiasta voi puhua jollekin, helpottaa kummasti. Voimia!

on ollut. Olen mielestäni välillä ihan outo kun kimpaannun ihan pienestä ja itkeä tuhrutan mitättömistäkin asioista. Olen itse tulkinnut nämä mielialavaihteluiksi, sillä en koe olevani kuitenkaan masentunut. En tunne ettenkö selviäisi, mutta siltikin hermot ovat todella kireät. Väliin on hetkiä että kaikki on normaalisti ja taas tulee se pimahdus.

Hormoonit sekoittaa mielen totaalisesti...tämä on ollut mun oma diagnoosi tälle myrskylle!

Mä olen tosiaan elämässä käynyt läpi muutamankin sellaisen myllyn, joita en kenellekään soisi, ja niistä selviytynyt. Muisan kyllä esikoista odottaessakin olleen juuri noita voimakkaita mielialavaihteluita, mutta tämä on kyllä jotain pahempaa.



Saatan siis useana yönäkin perätysten valvoa aamuyöstä tunteja itkien sitä, että tunnen itseni kamalaksi ja arvottomaksi ihmiseksi. Pelkään hysteerisesti sitä että esikoiselle tapahtuu jotain pahaa. Mieli on tosi maassa, väliin olo niin lannistunut, että en jaksa yhtään mitään... Vielä kesällä ajattelin, että vihdoin elämä hymyilee ja aurinko paistaa risukasaankin; että olen rehellisen onnellinen.



Tää on tosi vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, kun kaikki on tosiaan hyvin, ja minä olen lähipiirini se ihminen, joka aina osaa asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin silloin kun jollain on hankalaa.



Mistä tämä oikeasti johtuu? Onko joku ohimenevä hormoonijuttu, vai olenko pimahtamassa? Pelottaa sekin; itse kun olen elänyt mielisairaan äidin lapsena, kuitenkin siitäkin selviytyen. En soisi samaa omille lapsilleni, ennemmin vaikka kuolisin!

Jotenkin tuntuu että tarvitsen nyt toivoa. Olen kotona kaksin nukkuvan esikoisen kanssa, ja ahdistus tulevasta kuristaa.



ap ja 6

ahdistunut ilman mitään tiettyä syytä?

Ehkä tuo oma äitisuhteesi on yksi tärkeä tekijä joka aikaansaa ahdistusta ja masennusta (onhan tuo äitisi sairaus vaikuttanut omaan lapsuuteesi ja turvallisuuden tunteeseesi).

Pelkään hulluna sellaisia asioita, joihin ei ole todellista syytä, kuten että esikoiselle tai vauvalle tapahtuu jotain tms. Ei se vauva-arki pelota, olenhan siitä ennenkin selvinnyt.



Niin ja omaa pimahtamista pelkään! Kuten sanoin, oma äitini on mielisairas...

Tai ainakaan mitään mitä en TIENNYT/TIEDOSTANUT.........



Eräs alitajuista ahdistusta aiheuttanut asia selvisi vasta myöhemmin jonka arvelen olleen osasyynä itkuisuuteen......



Ep' ilen myös vahvasti, että raskaus ylipäänsä laittaa alitajunnan töihin käsittelemään sekä menneitä asioita, että tulevaisuuden pelkoja/toiveita vaikka niitä ei itse tiesostaisikaan ajattelevansa/työstävänsä.....



Tsemppiä ja jaksamista ja koitat vaan jaksaa ja ajatella, että kaikki selviää parhainpäin.



Ota vaikka joku mieleinen mietelause johtotähdeksi.....



" Fake it until you make it"



" Ihmistä ei nujerra asiat eikä tapahtumat vaan hänen tapansa suhtautua niihin"



" Sateen jälkeen paistaa aina aurinko"

Taidan yrittää nyt nukkumaan, mutta palaan huomenna lukemaan ketjun uusiksi, jos vaikka tulee vielä lisää kommentteja.



Kiitos teille!



ap

Olin koko ajan tolkuttoman väsynyt ja myönnän toivoneeni jopa keskenmenoakin, itkeskelin ja purin huonoa oloa mieheeni. Joskus pahoina päivinä toivoin kuolevani, koska en uskonut minulla olevan mitään merkitystä kenellekkään. En uskonut, että jaksan kahden pienen kanssa tai että voisin rakastaa toista lasta kuten esikoistani. Tätä jatkui lähes koko raskauden ajan.

Kun vauva lopulta syntyi kaikki negatiiviset tunteet olivat kadonneet. Rakastuin siihen pieneen ihmiseen ihan täysillä ja vielä tänäkin päivänä, kun lapsi on jo yli vuoden, pahat ajatukset kaduttavat :(

11 kirjoitti viestinsä ennen kuin luki sen......



Ja se ahdistusta aiheuttanut oli OMAN ÄITINI MIELISIRAUS......



Voi huokaus... minkä takia se on se oma äiti joka niin paljon vaikuttaa naisen psyykeeseen???

sikoista odottaessa en pystynyt tekemään mitään muuta kuin makaamaan sängyssä ja imemään tuttia. Oksentelin koko raskauden alusta loppuun. Joskus loppuvaiheessa raskautta mies " pakotti" iltaisin pienelle kävelylle vaikka ei olisi juuri huvittanut, eikä kävelykään onnistunut kuin pienissä pätkissä taaperrellen kun maha oli jatkuvasti kovana supistuksista ja sattui inhasti. Olin silloin opiskelija joten minulla oli mahdollisuus sulkeutua pimeään huoneeseen makaamaan moneksi kuukaudeksi. En oikein muista mitä silloin ajattelin, taisin enimmäkseen olla täysin tyhjä. Pelkäsin kyllä myös synnytystä ja lapsen kanssa olemista. Lapsi oli vahinko enkä ollut ikinä hoitanut lapsia, en edes pitänyt niistä.



Toinen lapsi tuli sitten parin vuoden ikäerolla, tavallaan suunnitellusti mutta hiukan aikaisemmin kuin oli tarkoitus. Minulla oli opiskelut loppusuoralla ja päätin tsempata ne kumminkin loppuun. Onnistuinkin siinä syöden valtavat määrät suklaata ja lakritsaa jaksaakseni. Esikoisen kanssa puuhailuun ei kuitenkaan meinannut jäädä enää kovin hirveästi energiaa, äitini hoiti häntä valtavasti että olisin jaksanut. Vauva syntyi varmaan ruokavalion vuoksi pienenä (kolmikiloisena, muut lapseni yli nelikiloisia), joten hänet oli helppo synnyttää. Rakastuin häneen heti (toisin kuin esikoiseen, johon kiinnyin kunnolla oikeastaan vasta 5-vuotiaana) ja äitiys oli muutenkin mukavaa. Otin kaverinkin lapsen hoitoon heti kun vauva oli 3kk ja pärjäsin kolmen kanssa niin hyvin että päätin pistää heti omaa kolmatta putkeen mahdollisimman pienellä ikäerolla. Tällä kertaa raskautuminen ei ollut niin helppoa, meni puoli vuotta yritellessä, joten ikäeroksi tuli taas se kaksi vuotta.



Olin kuvitellut pärjääväni raskauden kanssa kohtuullisesti kuten edellisessä, mutta kamaluus olikin täysin ekan raskauden luokkaa - plus ne kaksi olemassaolevaa lasta siinä lisänä. Mieskin, joka oli lupaillut tavallista suurempaa osallistumista perhe-elämään raskauden aikana, sai niin hyvän tarjouksen että oli pakko antaa hänen ottaa se vastaan, vaikka se veikin hänet puoleksi vuodeksi pois kotoa. Se oli alkuraskautta ja silloin kuvittelin vielä jotenkin selviäväni. Mutta totuus oli toinen. En enää pian jaksanut nousta sohvalta, fyysisesti voin sietämättömän huonosti, lapsi oli alhaalla ja käveleminen sattui ja pyörrytti, koti oli paskaläävä, lapset eivät päässet ulos, ruuatkin tilasin kotiinkuljetuksena ja silloin tällöin herätessäni laahustin antamaan heille purkkiruuan tai velliä tuttipullosta. Esikoinen pelasi päivät pitkät tietokonepelejä (siis alle nelivuotias) ja jos hän alkoi tehdä jotain muuta = riehua, kiusata pienempää, sain kamalat kilarit, karjuin ja retuutin ja lukitsin muutamaksi tunniksi omaan huoneeseen... Pienempi kyyhotti päivät pitkät sohvalla vieressäni, en puhunut hänelle mitään joten puheenkehitys hidastui huomattavasti. Oltiin muutettu, ei ollut enää äitiä lähellä, ei sellaisia ystäviä jotka olisivat tulleet minua kotoa etsimään... synnytys oli onneksi todella helppo, kävin sairaalassa pieraisemassa sen 4,5-kiloisen lapsen ulos (hyvä ettei lattialle tippunut...), sain itseni tasapainoon ja pääsin korjaamaan tilannetta isompienkin lasten kanssa...



Enempää lapsia ei pitänyt tulla enää, mutta nyt vuosien jälkeen tässä on taas tuhisija tissillä. Vahinko tämäkin, mutta rakas. Raskausaika onneksi oli taas vähän parempi. Kroppa ei kyllä meinannut enää kestää ja oman ja vauvan terveydestä huolehtiessa käännyin taas aika lailla sisäänpäin. Eka sarja on kuitenkin jo fiksuja koululaisia eikä heille tuottanut kovin suurta tuskaa tehdä sen aikaa kotityöt puolestani :)

itkin sopertaen " missään ei oo mitään järkee" . Olin ihan alamaissa. Raskaus meni kesken ja olin mielettömissä syyllisyydenfiiliksissä, syli oli tyhjä. Aloin pian uudestaan odottaa ja yritin pitää itseni kasassa. Tapasin lääkäriä n. 3 viikon välein, etten olisi luhistunut henkisesti. Pari kk synnytyksestä mieheni (nykyään ex) raiskasi minut, tulin taas raskaaksi. Silloin meinasi pää hajota ja olin masennukseni kanssa ihan pohjamudissa. Onneksi se raskaus ei mennyt loppuun saakka.