Miten suhtautua anorektikkoon?
Siskollani (24v.) on anoreksia. Tauti on melko pahassa vaiheessa, on sairaalassa odottamassa, että saisi paikan oikeaan hoitoon. Siskoni on laihtunut n. 60 kg toukokuusta, varaa kyllä olikin mutta enempää ei. Eikä anoreksia todellakaan ole mikään laihdutuskeino!!
Ongelmani on se, että siskoni on kärsinyt erinäköisistä vakavahkoista ongelmista viimeiset 8 vuotta ja nyt en enää tahdo jaksaa tukea, varsinkin kun en kertakaikkiaan ymmärrä miksei hän yksinkertaisesti ota lusikkaa kauniseen käteen ja syö. " Tää on vaan tämmönen sairaus" , " ei nää täällä musta oo kiinnostunu" jne. kommentit ottaa päähän ja turhauttaa. Valaiskaa siis tietämätöntä, miten anorektikon kanssa pitää toimia ja miten tukea????
Kommentit (7)
ja nimenomaan syömishäiriöisiin erikoistuneeseen hoitoon. se kuolee muuten. tajua sinä tämä, niin ehkä osaat edes suhtautua silleen että haet hänelle hoitoa keinolla millä hyvänsä
ja kyllä olen tietoinen siitä että kyse on pahimmillaan tappavasta sairaudesta, mutta sitä en käsitä että siskon asenne on semmoinen, että " yrittäkää vaan auttaa mut en mä mitään apua ota vastaan." tai siis tältä musta tuntuu. -väsynyt ap
kertoa että ei siskosi kykene syömään. Se on niin sanoin kuvaamaton tunne mikä syömisestä tulee että sitä ei voi ymmärtää kuin toinen anorektikko. Itse en sairaalaan asti joutunut vaan elämäni muuttuessa muuten sain niskalenkin sairauteeni. Edelleen tosiaan kun tulee vaikeaa niin pelkään alkavani taas laihduttaa, laihdutus on ainoa keino millä osaan käsitellä tunne-elämän ongelmia. Kuulostaa hassulta mutta näin vain on. Kun tulee henkisesti raskasta niin minä laihduttamalla yritän olla " ainakin jossain hyvä" .
Yritä jaksaa kuunnella, ei sinun mitään tarvitse sanoa, istut vaikka vain sängyn ja näytä että edes yksi ihminen maailmassa rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän on!
Voimia
pidäthän huolta myös itsestäsi!
hän on nyt ammattilaisten hoidossa. sinun ei tarvitse osata parantaa häntä.
minulla anoreksia puhkesi juuri tunne-elämän ongelmien ja sen myötä että tuntui siltä ettei kukaan hyväksy minua sellaisena kuin olen, en ollut lihava, en ruma mutta jotenkin vain ujouteni teki minusta vaikeasti lähestyttävän joten kuvittelin laihduttamalla tekeväni itsestäni hyväksyttävän. Yleensä anorektikoilla on juuri tuo kukaan ei välitä minusta joten on oltava täydellinen .syndrooma. Älä todellakaan ala syyllistämään siskoasi, syyllistäminen tuhoaa sen pienenkin mitä on saatu aikaan. Te voitte tukea huomaamatta toinen toisianne :)
Kyllä se elämä oikeasti voittaa anorektikonkin arjessa, kun vain jaksat osoittaa siskollesi rakkautta ja " näyttää" mitä kaikkea hienoa maailmassa on niin kyllä se siitä!
Älä puutu siihen siskon syömiseen, älä puhu siitä, älä yritä parantaa, älä yritä kääntää terveelliseksi syömiseksi, älä ulkoiluta häntä, älä tee mitään, mikä vahvistaa anoreksiaa taikka laihtumista, mutta älä myöskään yritä lihottaa siskoa. Olkaa " vain" siskoja.
Minulla ei ikinä hoidettu anoreksiaa taikka laihtumista - en ollut vielä keskitysleiriläisen näköinen (162/45kg), vaan hoitoa hain loppuneisiin kuukautisiin (15-16v). Siskokin aikanaan hakeutui hoitoon ei vanhempien vaan joko omasta taikka kouluterveydenhoitajan toimesta - kotona ei edes tiedetty ennen kuin tuli psykiatrisen klinikan lasku kotiin - äiti oli enempi vihainen kuin muuta! Ja sisko lupasi itse maksaa hoitonsa - ja ei sitten siellä enää käynytkään. Isä kun kävi siskoa sairaalassa katsomassa, niin oli sanonut, että onpa hyvä nähdä sinun syövän - no, se ei ainakaan paranna! Joskus puhelimessa kun kuulin äidin ja siskon puhelun, niin sisko vaan kommentoi, etten haluakaan näyttää sinulta eli äidiltä - siinä se yksi ongelma - naiseksi kehittymisen pelko.
Mutta lähinnä siis haluan sanoa, että ota sisko siskona älä sairaana taikka parannettavana, Hätä on varmaan suuri sinulla siskon puolesta, mutta koska on jo jossain rattaissa, niin rattaat käyvät, vaikka hitaasti kävisivätkin. En ensimmäiseksi ajattelisi anoreksisasta silti kuolemaan mahdollisesti johtavana tautina. Kyllä siihen kuolee jotkut, mutta minun tuttavapiirissä ei sellaisia ainakaan ole.
Vierailija:
Siskosi ei kertakaikkiaan pysty eikä osaa " ottaa lusikkaa käuniiseen käteen" - varsin konkreettisestikaan ja uskoo ihan oikeasti ettei hänestä ukaan välitä (eikä ehkä ole ihan väärässäkään!) koska kyse on sairaudesta, jota ei itse valita tai jätetä valitsematta ja josta ei pelkällä päätöksellä parane. Tarvitaan terapiaa.