Lue keskustelun säännöt.
Miksi kiinnyn ihmisiin näin..
27.03.2015 |
Olen sellainen etten helposti tutustu ihmisiin ja tule heidän kansssaan läheiseksi. En ole yksinäinen todellakaan, vaan on muutama hyvä ystävä mutta en kaipaa mitään isoa joukkoa ympärilleni.
Mutta sitten joskus yhtäkkiä vaan tulee ihminen joka tulee tosi läheiseksi ja kiinnyn, ja ikävä kyllä on sitten taaskin sellainen henkilö jota en juuri tule enää näkemään. Oli sellainen tilanne jossa olimme paljon tekemisisssä ja hän tuli minulle läheiseksi. En tiedä merkitenkö hänelle yhtään mitään. Mutta minä jään häntä ikävöimään. Miten osaisi kovettaa itsensä niin ettei kiintyisi sellaisiin jotka ei omaan elämään tule jäämään.
Kommentit (9)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohon on ihan ok piirre josta ei minusta kannata mitenkään pyrkiä eroon. Hyväksyä vaan se että noin joskus käy ja sitten täytyy surra vähän suruja välillä kun ihmissuhde katkeaa. Itsekin olen tuollainen, mutta minä nautin täysillä siitä herkkyydestäni, koska sillä on myös palkitseva puolensa vaikka sitten myös tuskallinen puoliikin.
sama ongelma täälläkin. Kiinnyn aina yhteen ja sitte kun tiet eroaa niin kiinnyn seuraavaan. Eli en kiinny moneen yhtä aikaa. Ja kaikki tosiaan ollut juurikin sellaisia etteivät ole elämääni jäänyt. Tosiaan olisi kiva kun oppis kovettamaan itsensä ja jättämään ne tunteet ja ajatukset vaan pois. Ja ite en kyllä nauti yhtään tästä. Se että kiintyy niin mulla ainaki vie paljon voimavaroja ja ajatukset usein on siinä henkilössä ja sitten ku tiet eroo niin se on tosi kova paikka aina ollut vaikka sen on kyllä tiedostanut että niin käy. Ja aina oon kärsiny reilun vuoden ennenkö oon päässy yli ja sitte samantien melkein kiinnyn jo seuraavaan. En tiiä yhtään mistä tää johtuu mut toivon et tää on vaan vaihe joka menee kasvaessa ohi.
Itse en ota siitä stressiä. Kestän vaan. Sen ansiosta minulla myös on todella hyviä ja pitkäaikaisia ystävyssuhteita.
Pahempaa olisi jos en osaisi kiintyä!
Hei ap! Tekstisi oli kuin minun suustani. Minäkään en jaksaisi omistaa suurta kaveripiiriä mutta kiinnyn mukavaan ihmiseen helposti. Tämä ihminen täyttää ajatukset, mietin ja toivon hänen parastansa, murehdin..Kertakaikkiaan tykästyn.
Kova paikka on kun täytyy päästää irti, nämä ohmiset eivät minusta varmastikkaan ajattele yhtä vahvasti ja olenkin aina pitänyt sen takia itseäni vähän outona..nyt viimeisin katkesi kuukausi sitten kun työpaikkaa vaihtoi..Tämä on kauheaa, enkä ymmärrä tätä tykästymistä ollenkaan. Pian löydän taas varmadti seuraavan kohteen ja sama jatkuu,huoh...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin on minullakin. Mä lähes ihastun ja kiinnyn aina johonkin, ja tulen hirveän läheiseksi, välillä se menee jopa niin läheiseksi että tulee fyysinen läheisyys mukaan. Ja sitten siltikin huomaa ettei toinen ajattele yhtä vahvasti vaikka onkin ihan mukana....
Googlettamalla löysin ketjun. Etsin tietoa aiheesta, miksi kiinnyn tavoittamattomiin ihmisiin. Aina yhteen kerralla. Lapsena opettajiin, aikuisena esimerkiksi työn kautta auktoriteettiin . En koskaan tee lähentymisen elettä, vaan vaalin ihmistä ajatuksissani ja haaveissa.
Mistä on kyse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu kuvio mullekin. Suurta kaveripiiriä en omista enkä sellaista tahtoisikaan.
Mutta aina välillä tulee vastaan ihminen, joka tuntuu tutulta ja jonka seurassa on luonnollista olla. Jonka kanssa kemiat kohtaa, enkä nyt tarkoita välttämättä mitään seksuaalista kemiaa (jota sitäkin olen joskus kokenut) vaan enemmänkin sellaista ns. sielujen sympatiaa.
Monesti nämä yhteishetket loppuvat aikanaan ja ovat muutenkin luonteeltaan lyhyitä ja projektimaisia. Silti jään tuota ihmistä miettimään, kannan huolta, ajattelen, toivon parasta.
Todennäköisesti tämä kuvion toinen osapuoli ei ajattele samoin minusta, tai mistäs minä tiedän kun asia ei koskaan tule puheeksi. Ei kai se kemia voi olla täysin yksipuolista tai vain yksipuolisesti tunnettu olotila? Jonkinlaista vastavuoroisuutta olen aistivinani. Korrektina en kuitenkaan halua alkaa häntä yhteydenotoillani enää myöhemmin pommittamaan ja siksi yhteisiä hetkiä ei enää ole. Eikä tämä toinenkaan osapuoli ota minuun yhteyttä.
Ehkä olen liian yksinäinen tai mulla on vain ihan liikaa aikaa tällaisiin tuhlattavaksi? Miksi edes ajattelen sentimentaalikkona tällaisia asioita? Että mikään kohtaaminen ei ole vain sattumaa ja ettei sielunkumppanuutta kohtaa kovin usein?
Nostan