Iltalehden juttu "yksinäisestä" Kristasta on jotenkin outo

Linkkiä? Vai onko Iltalehti Plus -juttu?

Aika usein on näin, että sitten esitteleekin puolisoa ja kavereita jne. 

Tai se, että exät aina vei kaverit mennessään eli parisuhteissa näköjään elää puolison elämää, omii tämän kaveripiirin.

Hieno juttu.  Jos Krista kaipaisi miespuolista kaveria - pelkkää ystävää - niin olisin mielelläni hänen kaverinsa.

Ei mun mielestä mitään outoa... on mullakin mies, muttei mitään kaveriporukkaa tai ketään, joka järkkäis polttareita tai tommosia. Ymmärsin täysin jutun pointin.

Vierailija kirjoitti:

Ei mun mielestä mitään outoa... on mullakin mies, muttei mitään kaveriporukkaa tai ketään, joka järkkäis polttareita tai tommosia. Ymmärsin täysin jutun pointin.

Jatkan: häissäkin oli jotenkin noloa kun ei ollut yhtään kaveria kutsulistalla, kun niitä ei ole.

Krista vaikuttaa kuvien perusteella vähän vaikeasti lähestyttävältä, kun on niin kauhean pyntätty. Itselleni ei tullut sellainen olo, että tuon tyypin kanssa olisi rentoa ja leppoisaa hengata. Voi tietysti olla, että valokuvista saa väärän käsityksen.

Miten Marin antaa Kiurun sooloilolla!

Yksinäiseksi saa itsensä tuntea, mutta näin oikeasti yksin olevana yksinäisenä (ei puolisoa, lapsia, perhettä, kavereita, ystäviä, työyhteisöä...) alkaa vähän jo ottaa aivoon lukea näiden perheellisten, ystäväpiirien ympäröivien yksilöiden ruikutusta yksinäisyydestä. Samaa nähnyt tälläkin palstalla kymmeniä kertoja, puolison kainalossa niin hyvä tuntea yksinäisyyttä joo.

Sanoisivat edes että tuntevat olevansa yksinäisiä, eivät että ovat yksinäisiä.

Mulla on kyllä ihan sama tilanne kun Kristalla. Muutimme lapsuudessa 2v välein ja aina vaihtui koulu. Lisäksi kuuluimme uskonnolliseen yhteisöön, joten missään normileireillä ei saanut käydä saati diskoissa, joissa olis tavannu kavereita.

Porukat erosivat lahkosta ollessani yläasteella, joten sinne jäi seurakuntakin.

Tosin ei harmita, en ikinä samaistunut uskisnuorten fanaattisuuteen.

Ei vaan jäänyt yhtään ystävää nuoruudesta.

Kahdesti olen ollut avoliitossa ja aina kaveripiiri on ollut miehen lähipiiri. Eka suhde oli 18 vuotiaana.

Oon sosiaalinen ja viihdyn ihmisten seurassa, kait musta on tykättykin, mutta eron myötä ystävät ovat tietty jääneet exälle.

Olen tottunut tähän olotilaan ja hyväksynyt irrallisuuden tunteen, viihdyn hyvin yksin, mutta kieltämättä juhlapäivinä ja synttäreinä olisi ollut hiljaista ilman miestä.

Töistä on tullut aikuisiällä kavereita, mutta kun ei ole ekaan 20 vuoteen oikein ollut ketään läheistä, kaverisuhteet jäävät pinnalliseksi.

En osaa jakaa asioita muille ja kertoa huolistani, joten ”vika” on minussa.

Kieltämättä kadehdin heitä, joilla tiivis lapsuuden kaveriporukka.

Nykyisen mieheni kaveripiiri on onneksi sellainen, että jos ero ikinä tulisi, ainakin yhden heistä puolison kanssa jäisimme varmasti kavereiksi.

Kaikilla on oikeus tuntea kuten tuntee. Ei se niin mene, että omia tuntemuksia pitäisi kieltää tai piilottaa, kun kuitenkin löytyy tunteeseen ”enemmän oikeutettuja”.

Aihe tärkeä, mutta mitä nämä seksikkäät kuvat siinä ovat? Jotain only fansin piilomainontaa vai mitä?

Samaistun, ja samalla en. Olen usein yksin, mutta en tunne oloani yksinäiseksi, eli en kärsi lainkaan siitä yksinolosta. Enkä siitä, ettei ole ystäviä. Tulen riittävästi toimeen ihmisten kanssa työelämässä, mutta en edes halua ystäviä heistä. Olisi vähän liikaa olla olla työpäivät samassa porukassa ja vapaa-aikoina myös. No, sosiaalisuus vapaa-ajalla on muutenkin vähän liikaa työpäivän jälkeen, kun olen niin introvertti.

Ymmärrän kyllä Kristaa. Minulla periaatteessa on kavereita. Tullut työn kautta tai vanhoja opiskeluaikaisia tuttavia, mutta ei ystäviä. Sellaisia jotka tietäisi kaiken mitä elämässäni tapahtuu tai järjestäisi polttareita tai synttäreitä. Nämä nykyiset kaverit on sellaisia tuttuja mitä näen parin kuukauden välein, mutta emme osallistu toistemme elämiin aktiivisesti. En esim tapaa heidän puolisoitaan tms. En tiedä miksi näistä ei kehity kunnolla ystävyyttä. Minulla on myös puoliso, mutta hänellä on vain muutama kaveri myös ja heitä en näe oikein ikinä (käyvät urheilemassa enimmäkseen yhdessä tai näkevät töissä), joten joo, olen yksinäinen, vaikka ihmisiä vähän tässä ympärillä onkin :)

Mielestäni yksi jutun opetus on. Älä vertaa muihin.

Siinähän puhuu miten somepostauksissa pikkujoulukuvat porukoissa saa aikaan näitä tunteita. Ne ovat juuri niitä, kuvia. Kuvia joilla yritetään näyttää jotain.

Totuutta kuvien takana ei tiedä kukaan.

Ja se,että on surullinen,kun kukaan ei järjestä yllätys synttäreitä tai ole saanut "babyshowereita".

Huoh.

Joo,kaikkien tunteet ovat arvokkaita,mutta silti.

Nämä yksinäisyyttä potevat tekoyksinäiset eivät varmaan ole niin sinut itsensä kanssa. Vertaavat itseään johonkin toiseen ja pitää saada kaikki mitä muillakin/peruspaketissa on, muuten olet vajaa. Eikä edes jakseta kriittisesti tarkastella sitä peruspakettia mihin itsensä pitää turboahtaa, vaikka sopivampiakin vaihtoehtoja olisi.

Ehkä näissä tapauksissa kuvaavampi termi olisi "ystävätön" kuin "yksinäinen". Itse olen aika samassa tilanteessa kuin jutun nainen: puoliso on ja sisaruksia, joiden kanssa olen suht läheinen, muttei yhtään kaveria/ystävää.

Olen ollut aina se kolmas, viides jne. pyörä kaveriporukoissa, jota on roikotettu mukana kai lähinnä säälistä tai varakaverina täydentämässä porukkaa, jos joku ydinhenkilöistä on pois. Lapsena/nuorena tätä sieti, ettei tarvinnut ihan yksin olla välitunneilla -kouluajan ulkopuolella pääsin aniharvoin mihinkään näkemään kavereita, mikä oli varmasti iso syy siihen, että jäin ulkopuolelle- mutta aikuisena ei tuollaista enää jaksa.

Olen pitkälti sopeutunut tilanteeseeni, siihen, ettei minulla ole ketään perheen ulkopuolista elämässä, ei yhtään ystävää tai edes kaveria. Osittain tämä on omaa "syytäni". En enää aikuisena ole halunnut tuppautua seuraan, johon minua ei kaivata tai johon kelpaan vain silloin, kun muita vaihtoehtoja ei ole. Puolison kavereista/heidän puolisoistaan olen kaukana kuin kuu auringosta. Meillä ei ole kertakaikkiaan mitään yhteistä ja kanssakäyminen on ahdistavuuteen saakka väkinäistä, joten nykyään mieluummin skippaan tilaisuudet, joissa heitä näkisi.

Ajoittain iskee kaikkinielevä yksinäisyydentunne, kun olisi jokin asia, mistä haluaisi jonkun kanssa puhua ja tajuaa, ettei ole ketään, jonka kanssa sen jakaisi. Puolisolle ei ihan kaikesta viitsi avautua, eikä välit sisaruksiin ole niin läheiset, että voisin heillekään kaikkea jakaa. Joskus olisi kiva myös viettää ihan vaan tyttöjen iltaakin. Mitään yllätysjuhlia ym. en kaipaa, vaan sitä, että olisi joku, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia ja jakaa asioita, joita ei voi puolison kanssa jakaa (koska hän ei miehenä ymmärrettävästi jaksa kiinnostua kaikista naisen turhista höpinöistä)..

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla on oikeus tuntea kuten tuntee. Ei se niin mene, että omia tuntemuksia pitäisi kieltää tai piilottaa, kun kuitenkin löytyy tunteeseen ”enemmän oikeutettuja”.

Joo jokaisella on oikeus pyrkiä saamaan itsensä Iltalehtiin usealla melko paljastavalla kuvalla 😂

Vierailija kirjoitti:

Nainen joka ei ole kasvanut aikuiseksi.

Näitä riittää.

Kuten muutama viimeinen kommentoija. Pikkupoikia

iltapaskeet ja muukin media elää jossain illuusiossa, niiden maailmankuva on vino, kallellaan siihen suuntaan, kuka maksaa heidän toimintansa... paitsi YLE, joka ei ole kallellaan maksajien, eli meidän veronmaksajien suuntaan, vaan on pelkkä valtion propagandaväline pikemminkin kansaa vastaan ja kansan harhauttamiseksi milloin minkäkin poliittisen ideologian kannalle... :/