Lue keskustelun säännöt.
En taida jaksaa tätä avioliittoa enää.
26.03.2015 |
Tuntuu, että meille on tapahtunut klassinen "kasvoimme erillemme".
Tuntuu, että mun tehtävä on miellyttää miestä. En saa kotona osoittaa kiukkua, pettymystä tai purkaa pahaa oloa. En tarkoita, että miehen pitäisi ottaa vastaan kaikkinainen kettuilu, mutta jos joku asia pännii (niin töissä kuin vapaalla) eikö siitä saa puhua? Jos jokin asia esim. töissä vaivaa, en saa näyttää sitä. Mun täytyy olla aina hyvällä tuulella. Miksikö? Koska mies kuulemma kuunnella riittävästi paskaa muualla, että hän ei halua sitä enää kotona kuulla. Koen kuitenkin, että mies saa äyskiä ja tiuskia, koska sitä hän mielestäni tekee jatkuvasti lapsille.
Seksiä on 4 krt/kk:ssa. Haluaisin enemmän ja mieskin haluaisi. Mutta minä en jaksa tehdä sen eteen mitään. Syytä en tiedä. Olen aina niin väsynyt, että nukkuminen on paljon ihanampaa kuin seksi! Herään viiden jälkeen joka arkiaamu lähteäkseni töihin. Tekeekö mies asian eteen? Ei lukumääräisesti. Mutta valittaa kyllä kuinka tylsää on. Onhan se. Mutta minä en halua pornoseksiä mitä mies on haluaa.
Lapset on miehelle kyllä ilon aihe, mutta suuri rasite. On sanonut itsekin miten uhmaikäinen kuopus on raivostuttava ja hänen tekisi mieli häipyä kokonaan kun kuulee kuopuksen huutavan. Tämä saa minut puolustuskannalle täysin! Miten joku voi olla noin heikkohermoinen omaa lastaan kohtaan. Sitten ajattelen, että on minä ja lapset. Mies on siellä toisella puolella. Vastajoukkueessa. Me ei olla enää tiimi.
Tuntuu, että minä en kelpaa miehelle sellaisena kuin olen. Aina löytyy syy valittaa. Ja mies heittäytyy marttyyriksi ja sanoo, että on yrittänyt kaikkensa. Niin, kotona häntä ei työn ja harrastusten takia paljoa edes näy, että onhan se tietysti omanlaistaan yrittämistä.
Uskokaa tai älkää, en edes usko että sillä on toista naista. Me vaan ollaan liian erilaisia.
En tiedä... Onnittelut, jos jaksoit lukea tämän päämäärättömän avautumisen.
Kommentit (11)
Kuulostaa tosiaan siltä että jos ette ala panostamaan suhteeseemme niin loppu on lähellä :/ Lastenkaan ei ole kiva kasvaa tuollaisessa ilmapiirissä, ja he kyllä aistivat jos ovat jollekin rasite vaikkei sitä suoraan sanoisikaan. Valitettavasti yksin et voi suhdettanne pelastaa vaan ensin täytyy myös mies saada katsomaan peiliin. Tsemppiä teille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli varmaan pari vuotta kuopuksen syntymän jälkeen, ettemme kahdestaan käyneet oikein missään. Iltaisin saunassa ja siinäpä se. Nyt olemme sentään käyneet kahdestaan leffassa ja lapset ovat olleet yökylässäkin. Mutta ei siihen joka kuukausi ole mahdollisuutta mitä luulen miehen haluavan. Tässäkin on se, että luulen. Mies valittaa että on tylsää, ja jos ehdotan jotain niin se ei riitä. Mikään ei tunnu riittävän. Ja mies ei tunnu kestävän sitä, että minä olen eri mieltä asioista. Vaikka mun mielestä ei kaikesta tarvitse olla samaa mieltä. Yhdessä voi sopia, että ollaan eri mieltä, sovussa.
Parisuhdeterapia voisi olla hyvä ratkaisu. Mutta tiedättekö... Pelkään kuitenkin jollain tasolla miten me ollaan se aviopari, jolle terapeutti ehdottaa eroa.
ap
Täällä valitettavasti ihan sama juttu, sillä erotuksella että lapset ovat jo teini-ikäisiä.
Eikä mies tajua yhtään. Itse olen työstänyt asiaa jo hyvin pitkälle, mutta mieheni tulee olemaan klassinen "ero tuli puun takaa" -tapaus.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/eraan-avioliiton-loppu-nainen-lahti-mies-meni-palasiksi/
Meillä on meneillään klassinen mieheen ei voi luottaa tilanne.
Muuta itseäsi. Toimi, kuten et ennen ole toiminut. Toista et voi muuttaa sanoillasi.
Jos hän häipyy, niin ansaitsikin lähteä. Jos tavat muuttuu, niin se on hyvä alku. Itse tiedät, mistä lähteä liikkeelle muutoksen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ap teillä on vielä toivoa. Mun mielestä olette molemmat olleet tosi kovilla, pikkulapsiperheaika on helvettiä. Olen samaa mieltä että tuo on parisuhdeterapian paikka ja että sanoo rehellisesti mikä mättää, molemmat. Jos pelkäät että jos sanot suoraan niin ero tulee - tuolla menolla se tulee kuitenkin. Rehellisyydellä voisi sen vielä pelastaa.
Ja lemmenlomalla kaksin, nyt täytyy oikeasti satsata siihen että olette kahden kokonaisia iltoja ja öitä vaikka yksi kuukaudessa. Eikö teillä muka yhtään mummua, kummia tai ystävää ole joka tulisi vahtimaan lapsia yhden illan ja yön verran? Menisitte vaikka hotelliin, söisitte hyvin, vetäisit nymfomaanikännit ja olisitte aamulla tukka pystyssä ja onnellisia. Jos tosissaan yrittää niin pitkä viikonloppu jossain kaupunkilomalla onnistuu, jos lapset voi olla yökylässä vaikka eri paikoissa jos niitä on monta.
Älä menetä uskoa, tuo on vaihe joka me kaikki on käyty läpi. Se tuntuu nyt lopulta mutta kun siitä selviää niin voitte rakastua toisiinne uudestaan. Koettu on. Kun lapset on isoja olette taas kahden kuin teinit.
Entä jos et ajattelisikaan "en taida jaksaa tätä avioliittoa enää", ajattele "emme taida kumpikaan jaksaa tätä perhearkea enää". Olisitte yhdessä sen asian kanssa ja ratkaisisitte sen yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teidän ongelmanne kuulostavat ihan tavallisilta ongelmilta, joita tulee eteen jokaisessa parisuhteessa, varsinkin lasten tulon jälkeen. Nyt on se aika, kun pitää kääriä hihat ja tehdä muutosta tuohon tilanteeseen. Olla myös aikuinen eli kantaa vastuu itse omasta ja perheensä onnesta. Ei vaikuta järin vakavalta siis, meillä monella muulla on paljon pahemmassa umpisolmussa asiat ja siltikin vuodesta toiseen on vain jaksettu yrittää.
Ihan normaalia kun on pienet lapset. Vaatii työtä ja aikaa, ei muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.03.2015 klo 15:35"]
Voi ap teillä on vielä toivoa. Mun mielestä olette molemmat olleet tosi kovilla, pikkulapsiperheaika on helvettiä. Olen samaa mieltä että tuo on parisuhdeterapian paikka ja että sanoo rehellisesti mikä mättää, molemmat. Jos pelkäät että jos sanot suoraan niin ero tulee - tuolla menolla se tulee kuitenkin. Rehellisyydellä voisi sen vielä pelastaa.
Ja lemmenlomalla kaksin, nyt täytyy oikeasti satsata siihen että olette kahden kokonaisia iltoja ja öitä vaikka yksi kuukaudessa. Eikö teillä muka yhtään mummua, kummia tai ystävää ole joka tulisi vahtimaan lapsia yhden illan ja yön verran? Menisitte vaikka hotelliin, söisitte hyvin, vetäisit nymfomaanikännit ja olisitte aamulla tukka pystyssä ja onnellisia. Jos tosissaan yrittää niin pitkä viikonloppu jossain kaupunkilomalla onnistuu, jos lapset voi olla yökylässä vaikka eri paikoissa jos niitä on monta.
Älä menetä uskoa, tuo on vaihe joka me kaikki on käyty läpi. Se tuntuu nyt lopulta mutta kun siitä selviää niin voitte rakastua toisiinne uudestaan. Koettu on. Kun lapset on isoja olette taas kahden kuin teinit.
[/quote]
Ei pikkulapsiaika ole yleisesti helvettiä. Jossain on perusteellisesti vikaa jo alkujaan, jos vanhemmat kokee sen helvetiksi. Aikuinen mies myös haluaa lapsia ja sitoutuu niihin ja ymmärtää, että dinkkuelämä ei jatku lasten jälkeen.
Tämä vain ohiksena.
Eikö teillä nyt olisi klassinen parisuhdeterapian paikka? Konkreettista puhetta kummankin toiveista, tuntemuksista ja tulkinnoista?
Älä luovuta ennen todellista yritystä ylittää arjen tylsistymisen ja korvien sulkemisen tuomia esteitä!