Epävakaat läheiset

Kaipaan jotain vertaistukea ja kokemuksia tilanteessa, jossa läheiset ihmiset puhuvat elämästään oudon epäjohdonmukaisesti. Sekä isäni että siskoni tykkäävät molemmat avautua mulle esim. ihmissuhteistaan paljonkin. Kummallakin on ollut lähivuosina useita parisuhdeviritelmiä, jotka ovat päättyneet mikä mistäkin syystä. Tarinat näistä jutuista vaihtelevat hyvinkin paljon eri kertomiskerroilla. Ensin siskoni kertomansa mukaan jätettiin todella tylysti, mutta myöhemmin juttu menikin niin, että sisko oli jättäjä, koska suhde ei toiminut. Ex kuulemma ahdisteli ja häiriköi, mikä ei välttämättä ollutkaan ehkä ihan niin myöhempien tapahtumien perusteella. Isän jutut puolestaan keskittyvät yleensä entisten kumppanien syyttelyyn oletetusta pettämisestä ja persoonallisuushäiriöistä.

Kyllähän mä kuuntelen, kun korvaa kaivataan, mutta vähitellen alkaa tulla semmoinen olo, että mikähän noissa nyt on vialla. Vai olenko vaan itse tulossa hulluksi tai dementoitumassa? :D Isä on siis ollut aina jutuissaan hyvinkin epälooginen ja vaihdellut kertomustensa yksityiskohtia sen mukaan, mikä on kulloinkin ollut hyödyllisintä tai saanut hänet itsensä parempaan valoon. Oon jo lapsena huomannut sen piirteen. Toisaalta isä on joutunut valehtelemaan minulle yhdessä varsin merkittävässä asiassa ja sain tietää totuuden vasta aikuisena. Jossain vaiheessa oon sitten puolestani alkanut vähän vainoharhaiseksi ja epäilen vieläkin isääni lähtökohtaisesti valehtelusta, vaikkei sellaiselle olisi tarvetta :/

Olen nyt ottanut vähän etäisyyttä perheeseeni, koska asun eri paikkakunnalla mikä mahdollistaa sen ettei ihan koko ajan nähdä. Välillä on sellainen olo, etten jaksaisi toimia koko perheen luottoterapeuttina ja kuunnella juttuja, joissa ei mun järkeni mukaan ole mitään logiikkaa. Sitten taas on syyllinen olo, kun mietin tällaista.

Saa kommentoida, mutta huom: tiedostan myös sen, etten välttämättä ole itsekään se tasapainoisin tapaus, kun murehdin kaikenlaista keskellä yötä ja vieläpä kirjoittelen tänne laatufoorumille. :D Ei siis tarvii huudella, että ite oot hullu. :D Mutta en keksinyt muutakaan paikkaa, missä voisin anonyyminä avautua ilman, että joku kuitenkin tunnistaa. Päiväkirjan sijaan välitsin tämän, koska haluaisin kuulla, miten muut ovat toimineet tämänkaltaisissa tilanteissa. Voiko kertojalle huomauttaa, että juttu menee ihan eri lailla kuin viimeksi kerrottaessa? Vai jätänkö huomiotta sen, että totuus voi olla joka kerta erilainen...?