Lue keskustelun säännöt.
Äidin hylkäämä
20.03.2015 |
Mietin ja kamppailen tunteitteni kanssa. Olen kahden äidin hylkäämä tytär.
Biologinen äitini antoi minut adoptoitavaksi. Olen yrittänyt saada häneen yhteyttä, mutta en ole saanut vastausta.
Minulle adoptiokodin antanut äiti teki selväksi jo lapsuudessa, että minun kanssa on eri säännöt kuin heidän biologisten lastensa kanssa. Jos en ole kunnolla voin lähteä. Olin yodella kunnolla ja sain pysuy, mutta elin koko lapsuuteni pelossa ja jotenkin kuin vihattuna.
Nyt olen jo aikuinen nainen ja äiti itsekin. Minut adoptoinut äiti ei ole ollut minuun yhteydessä moneen vuoteen. Itse soittelen, tekstailen ja käväsen hänen luonaan sillon tällöin. Edelleen saatan saada aiheettomia piikikkäitä viestejä esim. omasta äitiydestäni.
Miten kestän tämän äidittömyyteni kanssa? Ja miten pysyä itse täysjärkisenä ja tunne-elämältä tasapainoisena naisena ja äitinä?
Onko minulla kohtalontovereita?
Kommentit (12)
Mulla äiti lähti kun olin 11v, jäätiin veljen kanssa isälle. Yhteydenpito oli heikkoa sen jälkeen. Hoidin meillä kotona kaikki äidin työt, pesin pyykit, tein ruokaa, yms. Nyt 30v välit äitiin vähän oudot, ei luonnolliset. Ei voi sanoa äiti tytär suhteeksi. Mä olen ihmisenä tosi vahva tämän takia. Pärjään ilman äitiä todella hyvin. Välillä kadehdin muita joilla on hyvät välit äiteihinsä. Itellä 2 lasta, ja tiedän että olen mennen tullen parempi äiti kuin omani oli minulle. Kyllä te kohtalotoverit pärjäätte, niin mäkin teen! Ei se elämä aina mene niinkuin ajattelee sen menevän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen 33-vuotias, 3 lapsen isä ja äitini hylkäämä.
Äiti lähti kun olin noin yhden ikäinen. Taustalla rikollisuutta ja päihteitä,molemmilla.
Erikoista oli, että isä sai pitää mut. Hyvä niin.
Oon yrittänyt kolme kertaa äitin kanssa saada jonkinlaista yhteyttä, mutta turhaan. Itsellä on jotenkin varautunut olo äitiä kohtaan, eikä äitiäkään ole kovasti kiinnostanut.
Äiti on tehnyt 7 lasta mun jälkeen. Itse olen siis esikoinen.
Äiti on muiden elämässä normaalisti läsnä, niinkuin äidin kuuluukin, mutta mun kanssa ei ole kiinnostusta ollut olla.
Viimeinen niitti tuli vuosi sitten kun oltiin puhelimessa ja koin henkisen hylkäämisen äidin puolelta.
Se ei ole koskaan nähnyt mun lapsia, muutakuin facesta. Osasyy on ehkä siinä, että asuu Ruotsissa.
No, sehän oli tulossa Suomeen lomaileen, kuten joka vuosi monesti tulee.
Kutsuin hyvissä ajoin meille tutustumaan myös lapsenlapsiinsa ja tietenkin muhun. Ei ollut aikaa. 2 viikkoa Suomessa lomaillen, mutta ei ole aikaa tulla mun luokse, vaikka tarjouduin hakemaan tai maksamaan junankin.
Tuntu niinkuin olis revitty sydän rinnasta. En olisi uskonut että itken sen ihmisen takia enään koskaan. Toisin kävi.
Sitten päätin, ettei sillä ihmisellä ole osaa mun elämässä. Siltikin pyörii päivittäin mielessä ja psykologilla käyn tästä puhumassa.
En tiedä osaanko koskaan antamaan anteeksi kunnolla. Yritän kyllä, joka päivä. Haluaisin vain lopullisen vastauksen, joko kiinnostaa tai ei.
Puhelun jälkeen poistin numeron ja kaveruuden facessa. Ei ole tullut mitään kyselyä miksi tai miten näin vuoden jälkeen menee. Ei yhtään yhteydenottoa.
Helpottaisi jos se sanoisi reilusti ei. Voisin päästää irti ja keskittyä unohtamaan koko ihmisen, joka vieläkin on vaikeaa...
Luja usko on, että pääsen tästä ihmisestä irti.
Rakkautta teille ja voimia, selviätte kyllä. Tietäkää, että jos minä olisin teidän äiti, hellisin joka päuvä, silittäisin rakastaisin tukisin. Olette jokainen suuren äidin rakkauden ja huomionkohteen arvoisia - kaikkine ihmeellisine piirteinenne. Minä rakastan teitä pelkän tuskanne vuoksi ja kuvittelen miten otan jikaisen pienen teistä syliun ja tuen aikuisena. Siunausta ja rakkautta ja iltarukous: kun maallinen äitinne on paha , saakaa jokainen korvaava ihminen antamaan päivittäistä äidin rakkautta. Amen.
Pahoillani että olet kokenut hylkäämistä.
Mene terapiaan?
Itselläni oli äiti, mutta minkälainen...
Järkyttävin ikinä. Vihasi mua ja heitti ulos, yksin. Telkesi sisälle etc.
Eli tavallaan hylkäsi.
Pääasia että voisit hyvin ja jaksat olla itse hyvä äiti.
Yritä laittaa piste menneisyydelle. Ehkä terapian kautta - kun en tunne sinua, en tiedä. Lakkaa olemassa yhteydessä adoptioäitiisi.
Positiivista: osaat VARMASTI olla hyvä äiti omille lapsillesi, tietäen tasantarkkaan mikä on tärkeintä. Kaikkea hyvää sinulle!
Pidän peukkuja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jättäkää tällaiset äidit, aiheutatte vain itselle mielipahaa. Eläkää omaa elämäänne ilman näitä hirviöitä
Ei tulla toimeen. Äiti on perfektionisti, kun taas mulla aivan toinen kanta elämään. Juuri tänään kysyi muodollisesti mitä mulle kuuluu. Sitäkin olin odottanut jo kuukausia. Mietin pitkään mitä vastaisin. Sanoin lopulta rehellisesti että pelottaa sähköjen hinnan nousu. Vastaus oli yllättäen syyllistävä. Joten en aio pitää jatkossa yhteyttä enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jättäkää tällaiset äidit, aiheutatte vain itselle mielipahaa. Eläkää omaa elämäänne ilman näitä hirviöitä
Toki tämä estää nykyhetken mielipahat mutta ne mahd vauriot on syntyneet kyllä jo silloin lapsena persoonan ja aivojen vasta kehittyessä. Ei se yhteydenpidon lopettaminen korjaa mitään yksistään.
Näissä ei terapiat auta.
Rikottu, mikä rikottu. Ehjäksi ei saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos adoptio äitisi ilkeilee sinulle, niin älä ole tekemisissä. Tulee vaan huono olo tuollaisesta käytöksestä. Keskity omaan elämään ja lapsiisi. Kohta on Joulu ovella, nauti siitä ja talvesta.
Vierailija kirjoitti:
Näissä ei terapiat auta.
Rikottu, mikä rikottu. Ehjäksi ei saa.
Rikkominen on vasta sitten jos siitä tulee skitsofrenia, yleensä menee vain luottamus läheisten ihmissuhteiden muodostamiseen, eikä estä seksuaalisuuttakaan, jos kohta parisuhde voi olla heikoissa kantimissa.
Tiedän mistä puhut. Minut äitini hylkäsi aikuisena kun minulla itselläni oli jo oma pieni lapsi ja ero väkivaltaisesta miehestä. Meillä meni kaikki hyvin niin kauan kun elin, olin ja ajattelin kuten äitini halusi. Valitsin samanlaisen miehen. Kun tulin raskaaksi ja lapseni syntyi, törmäsin umpikujaan: en voinut miellyttää ja ennakoida kahden aikuisen ihmisen mielenoikkuja kun minulla oli sekä lapsi että itseni huolehdittavana. Lisäksi äidin ja mieheni vaateet menivät ristiin. Otin lopulta eron miehestäni, oikeudenkäynti lapsesta oli raastava. Äiti ei tukenut minua, hänestä olin ansainnut väkivallan ja lapsen menettämisen.
Sain pitää lapseni. Äitini pitää lapsestani, mutta ei minusta. Hän on sanonut sen useasti. Hän ei halua olla kanssani tekemisissä. Alkuun pyysin ex-miestä käyttämään lasta mummoaan katsomassa. Lopulta en enää nähnyt sitä vaivaa. Mietin ettei ole oikein antaa lapselle mallia että minut voi haudata elävältä ja pitää alaikäiseen lapseni yhteyttä. Suuri syy sille että olen äidilleni kuollut on se että olen tyttö. Veljeeni hän pitää yhteyttä vaikka veli on alkoholisti ja räyhää hänelle. En halua kasvattaa lastani sellaiseen arvomaailmaan.
Miten sitten elää tämän hylkäämisen kanssa... En tiedä. Minulla on vasta työn alla itseni rakastaminen ehdoitta. Raskasta se on ja yksinäistä. Voimia sinulle. Vaikka järjellä tietää että lapsen hylkääminen edes aikuisena ei voi olla lapsen syy, niin sydän ei sitä aina tahdo ymmärtää.