Minusta ei olisi ikinä erityislapsen äidiksi. Pidän tarpeeksi stressaavana jo sitä,

Elämä pelkkää terapiaa, kuntoutusta ja paljon keskuteluja eri tahojen kanssa. Rauhallisesta perhe-elämästä ei tietoakaan. ja vaikka lapsi täyttäisi 20v niin voi olla, että meitä vanhempia tarvitaan tukena vielä paljon.

Kahden pienen erityislapsen äitinä komppaan tuota; elämä pelkkää terapiaa, kuntoutusta... Siihen lääkärireissut, sairaudesta johtuvat huonot ajanjaksot päälle. Ei täälläkään normi lapsiperhearjesta ole tietoakaan. Tai no, onhan tämä meille normaalia. Ymmärrän ap:n pointin ja itselleni tuli ainakin hyvä fiilis; kyllä täsä oikeasti sitkeyttä, sisua, pitkää pinnaa ja mustaa huumoria tarvitaan roppakaupalla jotta arjesta selviää!

En nyt itseäni miksikään erityisen vahvaksi tunne... Minäkin luulin että tyttäreni oli ihan normilapsi. Vasta 2-3 -vuotiaana aloimme älytä että hän kehittyi normaalia hitaammin. Puhe oli myös outoa ja käytöskin. No mitään kunnon diagnoosia emme ole hänelle edes vielä saaneet ja hän täyttää syksyllä 7 vuotta! Elämä on yhtä terapioiden järjestelyä ja lääkärikäyntejä ja sairaalajaksoja. Pitää täytellä Kela-lappuja ja pitää ylimääräisiä palavereita päiväkodin kanssa. Normaalia työtä en voi ottaa vastaan, ainakaan ellei ole tosi joustavaa!



Mutta se mikä tässä on raskainta on just se, että se minkä normaali lapsi oppii yleensä heti, vaatii tytöltäni harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua... Koskee lähes kaikkea, esim. kirjoittamista, luistelua, pyöräilyä, pallon heittoa, maidon kaatamista lasiin, pukemista jne jne.

että haluatko erityislapsen äidiksi.



Mun erityislapseni todistuksessa on muuten kahdeksaisia ja yhdeksäisiä melkein kaikki numerot.

ap

Ihan tavallisessa koulussa ja tavallisessa koulussa on.

asperger. Kieltäytyisit äitiydestä vai? Jotenkin todella ärsyttävä aloitus - tyhmän ihmisen.



Ja minulla ei ole erityislasta, ainakaan toistaiseksi. "Erityisyys kun voi olla vielä edessä".

Pieniä on sinun huolesi. Seiska on hyvä numero... Ja kutonen alakoululaisella ei ole maailmanloppu.



Kummasti niitä voimia vaan jostakin löytyy, kun niitä tarvitaan.

Minusta tuntuu tällä hetkellä, että minusta ei olisi erityislapsen äidiksi. Todennäköisesti siihenkin kasvaisin ja oppisin, mutta se ei muuta tämänhetkisiä tuntemuksiani. En väittänyt, että erityislapset eivät menesty koulussa, vaan esitin esimerkin siitä, mikä saa minut stressaantumaan: se, että koulutyö vie niin paljon aikaa ja energiaa perheessämme. Kuvittelen, että erityislapsen kanssa moni asia vaatii enemmän opettelua ja vanhempien kärsivällisyyttä. En tiedä, enkä tule sitä todennäköisesti koskaan kokemaan. -tyhmä ihminen eli ap, joka lopettaa nyt, koska vastaajat ovat liian äreitä ja puolustuskannalla syyttä

Mitä tahansa voi tapahtua.

Minäkin luulin olevani ns normaalilapsen äiti ja riemuitsin pitkän lapsettomuuden jälkeen terveestä lapsestani.

3 vuotiaana alkoivat tutkimukset lapsen hitaan puheenkehityksen takia, ja 5 vuotiaana hän sai autismidiagnoosin.

Ja niin tuli minusta erityislapsen äiti...en silti koe olevani mikään sankari, elämässähän on niin, että kun on pakko sopeutua johonkin niin sitten sopeutuu ja elää elämää eteenpäin.

Vaikka kyllä olen usein ajatellut, että lapsen vakava sairaus ja kuolema olisi sellaista mitä en kestäisi.

Erityislapsen kanssa pääsee monessa asiassa helpommalla. Ei tarvitse kilpailla aina kaikessa, ei tarvitse asettaa järjettömiä paineita itselle ja lapselle, ei tarvitse syyttää itseä kun N-Petteristä ei tullutkaan juristi-lääkäriä...



Muut ihmiset ovat osoittautuneet kasvokkain kohdattaessa uskomattoman ymmärtäväisiksi ja avuliaiksi. Että ei se oikeastaan niin kamalaa ole.



e-lapsen äiti